keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Portti lintupuutarhaan


Auberge de Grand Popon kohdalta lähtee tie pohjoista kohti. Muutamien askelten päässä risteyksessä rikkaruohojen ja villien passionköynnosten koristelemien riikinkukkopensaiden lomassa on vaatimaton polkupahanen. Se alittaa vehreän neempuun ja laskeutuu sitten kohti magrovekosteikkoa. Kannattaa hiukan katsella sivuilleen, sillä tämä on ainoa paikka, jossa pientä ripsaturistiryhmää opastaessani näin käärmeen luikertavan vikkelästi karkuun. Koska se hyvin todennäköisesti oli kobra tai mamba, kannattaa käärmeiden olemassaolo ottaa tässä vakavasti.

Alhaalla kosteikolla selviää, miksi tässä on polku. Tänne nimittäin tuodaan hotellin keittiöstä jätteitä poltettavaksi. Lintuharrastajana olen tottunut siihen, että hyvät lintupaikat ovat usein kaatopaikkojen ja tunkioiden liepeillä, mutta vähemmän siedättyneen luonnonharrastajan lienee hyvä tietää tämä yksityiskohta ennakkoon.

Tässä näkee ja kuulee aina joitakin kiinnostavia lintuja. Neempuu on tärkeä suojan ja ravinnon lähde sinitöyhtömonarkille, metsäbulbulille ja kylähelttasiepolle. Rannan pensaiden oksille rakentavat riippuvia pesiään kaislakutojat, ja mangroven suojista huutelevat guineanlepinkäiset "helios!"-huutojaan. Kauempana olevat mutaiset lampareet ovat kahlaajien ja haikaroiden suosiossa, riippuen siitä mikä vuodenaika on meneillään. Lirot, rantasipit, pitkäjalat ja varjostajahaikarat tulevat kukin vuorollaan tutuiksi. Korkean veden aikana malakiittikalastaja istuskelee oksallaan tähystämässä kaloja, ja kauempaa kaislikosta kuuluu kevääseen heräävän rastaskerttusen karheaa laulua.

Biologit puhuvat reunaefektistä. Lintulajisto on rikkaimmillaan paikoissa, joissa erilaiset elinympäristöt kohtaavat. Tässä niitä reunoja riittää. Lempipaikkani.

maanantai 18. maaliskuuta 2019

Ouidah'n iloinen leski


Kun eri asioista kiinnostuneet ihmiset törmäävät, universumiin ilmestyy kiinnostavia ajatuksia. Wikipedistin ja tuoreehkon Villa Karo -stipendiaatti Heikki Kastemaan ansiosta maailmani avartui juuri mielenkiintoisella selityksellä sille, miksi tätä lintua ja sen lajisukulaisia sanotaan suomeksi leskiksi. Kuvan lintu on dominikaanileski, ja toinen Grand Poposta tuttu saman suvun Vidua lintu on kyläleski.

Olen jotenkin itsestään selvästi kytkenyt mielessäni nimen siihen, että lesket ovat pesäloisia. Dominkaanilesken poikaset varttuvat pronssimanikkiemojen hoivaamina, ja kylälesken jälkikasvusta huolehtivat ruusupeipot. Leskikoiraat ovat tavallisesti mustia, mikä sekin vahvistaa mielikuvaa surevista leskistä. (Eihän leskeydellä tietenkään ole mitään tekemistä lapsettomuuden kanssa, mutta kerrankos sitä mielikuvat lipsuvat.)

Nimen tarina onkin vaiheikkaampi. Englanniksi dominikaanileski on nimittäin Wydah, alkujaan ilmeisesti "Wydah Bird", ja kun hetkisen miettii, hoksaa että Wydah on yksi Ouidah'n kaupungin vanhoista nimistä. Dominikaanileskellä on Afrikassa laaja levinneisyys, mutta europpalaiset, tai ainakin englantilaiset, kiinnittivät siihen huomiota orjakauppareissuillaan Ouidah'ssa – korjaan: Wydah'ssa. "Ouidah-lintu". Toiset, jotka eivät ehkä tienneet koko Ouidah'n olemassaolosta, oikoivat vähän kirjoitusasua, jolloin linnusta tuli "Widow Bird". Se taas oli pohjana, kun lintusuvun tieteellistä nimeä väsättiin, jolloin suvun nimeksi tuli leskeen viittaava Vidua.

Niinpä sitten lopulta suomenkielisiä nimiä pohtinut tomikunta nimesi koko Vidua-suvun leskiksi. "Dominikaani" linnunnimessä puolestaan tulee ranskankielisestä nimestä "veuve dominicaine". Siinä olisi taas sitten oman selvityksensä aihe, mistä ranskalaiset keksivät sen dominikaanin.

Dominikaanilesket ovat suurimman osan vuodesta melko huomaamattomia pikkiriikkisiä lintuja muiden Grand Popon nurmikoilla hyppelevien saman kokoisten kutojalintujen seurassa, mutta pesimäaikaan lokakuussa koiraille kasvaa pitkät pyrstösulat, ja niiden käyttäytyminen muuttuu. Reviirin vallannut koiras esittelee soidinlennossa pyrstöään ja ajaa kiivaasti tontiltaan pois isommatkin linnut. "Iloinen leski" sopisi silloin kuvaamaan tätä tanssivaa punanokkaa.

perjantai 15. maaliskuuta 2019

Lintusymboliikkaa


Miksi jotkin linnut ovat toisia merkittävämpiä monien eri kulttuurien mytologiassa ja symboliikassa? Mikä yhteys näillä näennäisesti erillisillä kulttuureilla on? Tosiasiassahan nykyisin hyvin kaukana toisistaan olevilla kulttuureilla on hyvinkin tiiviit historialliset juuret. Minua kiehtoo esimerkiksi se, että ensimmäiset Buddhaa ihmisenä kuvaavat patsaat tehtiin nykyisessä Afganistanissa, missä niiden muotokieli oli vahvasti hellenististä.

Täma patsas Ouidah'n orjatien varrella esittää pelikaania. Varhaisessa kristillisessä kuvastossa pelikaani on tärkeä. Siellä se symbolisoi äärimmäistä rakkautta, sillä jostakin syystä kuviteltiin sen ruokivan poikasiaan sydänverellään. Todellisuudessa poikaset työntävät nokkansa syvälle emon kurkkupussiin saadakseen osaksi sulanutta kalaa, mutta se ei ilmeisesti kuulosta yhtä hienolta.

Beniniläisessä symboliikassa pelikaani kuvaa jonkin logiikan mukaan omien lastensa syömistä. Sen taas on tarkoitus muistuttaa siitä kauheasta länsiafrikkalaisesta tavasta, että paikalliset hallitsijat kaappasivat naapurikansan joukosta ihmisiä myydäkseen heidät (varsin vaatimattomasta hinnasta) eurooppalaisille orjakauppiaille.

Oikeat pelikaanit ovat suuria ja komeita valkoisia lintuja, jotka pyydystävät kalaa joko syöksymällä lennosta niiden kimppuun tai uimalla niiden perässä koskeloiden tapaan. Suurella nokallaan ne lippoavat kätevästi kaloja kurkkupussiinsa. Kovin yleinen näky ne eivät Grand Popossa ole, mutta eivät suurempien vesien äärellä mahdottomiakaan.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Maakrapu kohtaa metsäkalastajan


...ja huonostihan siinä sitten käy.

Alavat trooppiset hiekkarannat sopivat elinympäristöksi myös monille ravuille. Vaikka ne hengittävät pyrstönsä alapinnalla olevilla kiduksilla, on niiden hiekkaan kaivamissa koloissa tarpeeksi kosteaa periaatteessa veteen sopeutuneille otuksille. Päivän paahteisimmaksi ajaksi ne vetäytyvät kolojensa turvaan, mistä sitten uskaltautuvat illan hämärtyessä ulos evästä etsimään. Aivan vesirajan tuntumassa rapuja näkee vilistämässä päivälläkin.

Tämä maakrapu uskaltautui maan pinnalle väärään aikaan, ja se koitui sen kohtaloksi. Toinen kummallinen kuivan maan eläjä, afrikanmetsäkalastaja, sattui vaanimaan norsunkorvapuun oksalla ja lennähti sieltä rapuaterialle. Ravun kuori on kova, mutta niin on kalastajan jykevä nokkakin.

Afrikanmetsäkalastaja on aasialaisen sisarlajinsa smyrmankalastajan tavoin sopeutunut elämään kuivalla maalla ja hylännyt kalastuksen elinkeinona tykkänään. Ihan täysin vesistöjä se ei ole hylännyt, kuten kuningaskalastajista suurin, australialainen naurulintu eli kookaburra. Liskoja, rapuja ja muita sopivan kokoisia maassa vilistäjiä näyttää olevan parhaiten saalistettavissa siellä, missä meri, joki tai muu vesistö on näköetäisyydellä. Tai sitten tällä sukeltamisen hylänneellä kalastajalla on muuten vain geeneissään säilyneenä tarve nähdä vettä, josta sen muinaiset esi-isät olivat riippuvaisia.

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Kohti ymmärrystä luonnosta


Meille Suomessa linnuston suojeleminen ja lintujen tarkkaileminen harrastuksena alkavat olla jo lähes itsestään selviä asioita. Riistalintuja metsästetään, mutta lintujen ampuminen tai kivittäminen pelkän huvin vuoksi herättää jo yleistä paheksuntaa. Ei ole meilläkään silti kovin kauan siitä, kun "roskalintuja" yleisesti hävitettiin ja niiden pesiä tuhottiin. Puolisen vuosisataa sitten niinkin tuttu ja hauska lintu kuin harakka vasta aloitteli pesintänsä laajentamista kaupunkien puistoihin, missä se nyt elävöittää runsaana talvista maisemaa. Kunhan vielä järjettömistä merimetsovainoista ja pohjoisen kotkien ampumisista päästäisiin, niin asiat alkaisivat siltä osin olla hyvin.

Beninissä on vielä matkaa siihen, että linnuilla olisi arvo sinänsä ja oikeus elää ihmisen rinnalla, kukin lajinsa mukaan. Arvelen monille lintujen olevan joko ruokaa, kiusankappaleita tai yhdentekeviä. Sen lisäksi linnuilla on tietysti osansa vodoun-perinteessä. Lomén fetissitorille on päätynyt ainakin pöllöjä* ja harmaaturakoita niihin liitettyjen kuviteltujen henkimaailman voimien vuoksi. Pyydystäjillä on tuskin ollut vähintäkään tietoa eri lajien yleisyydestä tai mahdollisesta uhanalaisuudesta, puhumattakaan niiden roolista paikallisissa ekosysteemeissä.

Uskon, että turhaa ja tarkoituksetonta luonnon turmelemista ja hävitystä voi vähentää lisäämällä tietoa siitä. Kun linnulle antaa nimen ja pysähtyy miettimään sen osaa luonnossa, sille on hiukan vaikeampi tehdä pahaa. Kun linnut saavat nimen, on helpompi kiinnostua myös niiden elämästä. Muutama ympäristötietoisuuteen havahtunut voi ymmärtää, että helposti havaittavina linnut voivat kertoa meille myös ympäristön tilasta. Linnuista kiinnostunut ei voi olla huomaamatta myös muuta luontoa ja siinä tapahtuvia muutoksia.

Kirjani "100 Grand Popon lintua" valmistuu suunnitelmien mukaan kevään 2019 kuluessa. Syksyyn mennessä siitä on tarkoitus tuottaa myös ranskankielinen painos, jonka haluan viedä Grand Popon kouluihin ympäristökasvatusta tukemaan. En odota suuria, mutta ajattelen, että sen avulla voi muutama beniniläinen nuori saada kipinän, joka herättää hänessä halun pitää huolta myös alkuperäisestä luonnosta.

Kunpa näkisin ajan, jolloin Beninissäkin katsottaisiin lintuja kiikareilla eikä kaupiteltaisi niiden nahkoja torilla.

*Grand Popossa voi kuulla ainakin täplähuuhkajan huhuilua. Myös tornipöllön voi yöllä nähdä lentävän äänetömin, vaalein siivin kylänraitin yllä.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Havujen katveessa


Täytyyhän niiden jossain pesiä, kun niitä lentelee joka paikassa, haarahaukkoja nimittäin. Grand Popossa kävijän on helppo nähdä parikin pesäpuuta. Parhaat näkymät on siihen pesään, jonka haukat ovat rakentaneet Auberge de Grand Popon tontille. Se on suuressa kasuariinapuussa, joka kasvaa hotellitontin länsipäässä, aivan kaksikerroksisen hotellirakennuksen päädyssä. Alhaaltakin sen näkee, mutta kuvaa varten hiivin huomiota herättämättä toista kerrosta kiertävälle parvekkeelle.

Sivumennen sanoen kuvasta näkee, että tämä haukka on todellakin paikallista, muuttamatonta alalajia. Sen tunnistaa kokonaan keltaisesta nokasta. Euroopasta talvehtimaan tulevilla haarahaukoilla on tumma nokka, jonka tyvessä voi olla vähän keltaista.

Toinen pesäpuu on kookospalmu, joka kasvaa vähän matkaa Aubergesta pohjoiseen. Päiväpetolinnut rakentavat pesäkseen suuria risulinnoja, joita ne käyttävät yhä uudelleen, joten eiköhän ainakin toisessa noista puista ole nytkin haukkapari hautomassa tai poikasiaan ruokkimassa.


perjantai 1. maaliskuuta 2019

Pesimäaika


Sadekauden loppuaika lokakuussa tuntui olevan kiivasta lintujen pesimäaikaa Grand Popossa. Medestäjät kuitenkin laulavat aktiivisesti myöhemminkin, joten ne kuuluvat oletettavasti niihin tropiikin lintuihin, jotka pesivät useammankin kerran vuodessa. Ne hakevat ravintonsa pääasiassa puiden ja pensaiden kukista, joita riittää kuivemmallakin kaudella.

Tämän keltavatsamedestäjän pesä on kuivista heinistä koottu umpinainen, joskin hiukan ilmavalta vaikuttava rakennelma isokokoisen ruohokasvin latvuksessa. Pieni lintu ei tukevaa oksaa kaipaa.

Kuvan lintu on naaras, jonka värit ovat haaleammat kuin koiraan.

Martin-chasseur du Sénégal

  Un bel oiseau, de la taille d’un petit pigeon, avec la tête et le ventre gris claire, le dos et la queue couleur bleu brillant et un gros ...