...ja huonostihan siinä sitten käy.
Alavat trooppiset hiekkarannat sopivat elinympäristöksi myös monille ravuille. Vaikka ne hengittävät pyrstönsä alapinnalla olevilla kiduksilla, on niiden hiekkaan kaivamissa koloissa tarpeeksi kosteaa periaatteessa veteen sopeutuneille otuksille. Päivän paahteisimmaksi ajaksi ne vetäytyvät kolojensa turvaan, mistä sitten uskaltautuvat illan hämärtyessä ulos evästä etsimään. Aivan vesirajan tuntumassa rapuja näkee vilistämässä päivälläkin.
Tämä maakrapu uskaltautui maan pinnalle väärään aikaan, ja se koitui sen kohtaloksi. Toinen kummallinen kuivan maan eläjä, afrikanmetsäkalastaja, sattui vaanimaan norsunkorvapuun oksalla ja lennähti sieltä rapuaterialle. Ravun kuori on kova, mutta niin on kalastajan jykevä nokkakin.
Afrikanmetsäkalastaja on aasialaisen sisarlajinsa smyrmankalastajan tavoin sopeutunut elämään kuivalla maalla ja hylännyt kalastuksen elinkeinona tykkänään. Ihan täysin vesistöjä se ei ole hylännyt, kuten kuningaskalastajista suurin, australialainen naurulintu eli kookaburra. Liskoja, rapuja ja muita sopivan kokoisia maassa vilistäjiä näyttää olevan parhaiten saalistettavissa siellä, missä meri, joki tai muu vesistö on näköetäisyydellä. Tai sitten tällä sukeltamisen hylänneellä kalastajalla on muuten vain geeneissään säilyneenä tarve nähdä vettä, josta sen muinaiset esi-isät olivat riippuvaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti