torstai 29. marraskuuta 2018

Muuttolinnut


Joidenkin kuvieni perusteella voi saada mielikuvan, että tropiikissa kaikki linnut ovat suuria tai värikkäitä tai erikoisesti käyttäytyviä, parhaimmillaan kaikkea tuota. Todellisessa tropiikissa enin osa linnuista on samanlaisia pieniä tipejä kuin pohjoisessakin. Lajisto on runsaampaa, ja erilaisia lintuheimoja on enemmän, mutta enemmän on myös niitä, jotka lähinnä vain tuntuvat vilahtelevat lehvistössä.

Näiden vaatimattomien joukkoon mahtuu hauskoja vanhoja tuttavuuksiakin. Pysähdyin katselemaan Aubergen suuria kasuariinapuita, joissa pyrähteli pieniä lintuja. Jokunen tapaili vaimeaa lauluntapaistakin – ja siitä erotin heti Suomen yleisimmän linnun, pajulinnun. Samalla tavalla ne talvehtimisalueillaan näyttävät hakevan hyönteisiä hennoimmista oksankärjistä kuin Suomessakin. Niin että piti sitten matkustaa Beniniin ottamaan valokuva pajulinnusta.

Talvehtivista suomalaisista laululinnuista olen tammikuussa kuullut ruokokerttusen ja nyt juuri ennen Suomeen paluutani rastaskerttusen karre-karre-kie-kie-laulun. Laulaminen taitaa lisääntyä kevättä kohti, kun linnut alkavat tavoittaa keväistä muutto- ja lisääntymisvirettään.

Kasuariinat ovat tropiikin rannoilla tavallisia havupuita, joiden pitkät ja pehmeät neulaset peittävät maan joskus paksunakin mattona. Käpyjä moni kerää askartelumateriaaliksi. Jos innostut tähyilemään näiden puiden latvuksiin, yritäpä löytää myös haarahaukan pesä yhdestä niistä.

keskiviikko 28. marraskuuta 2018

Söpö töpö


Jokainen matka päättyy joskus. Tämä matka Grand Popoon päättyy tänään, kun nousen illalla lentokoneeseen. Viimeinen uusi lintulaji ilmestyi havaintovihkoon eilisaamun retkellä, kun pysähdyin kuuntelemaan laulusäettä, jota en ollut aikaisemmin kuullut. Kosteikon laidan pensaassa lauloi pieni, hauskan pallomaisen näköinen lintu. Tiesin heti, etten ollut aikaisemmin nähnyt tai kuullut mitään sen tapaistakaan. Vihertöpökerttunen siinä lauleskeli.

Uudesta lintumaisemasta nousevat ensimmäisinä esiin suuret ja näyttävät linnut, sellaiset kuin haarahaukka ja ne viheliäiset valkoiset haikarat. Seuraavaksi alkavat hahmottua vaatimattomammat, mutta yleiset ja runsaslukuiset lajit kuten kyläbulbuli. Vasta viimeiseksi alkaa löytyä pieniä ja piileskeleviä lajeja, jotka enemmänkin kuuluvat kuin näkyvät. Moni tiheiköissä puikkelehtiva pikkulintu antaa kuulua itsestään vasta pesimäajan lähestyessä – ja tropiikin oloissa se voi olla mihin aikaan vuodesta tahansa. Kaksi kuukautta sadekauden ja harmattanin välissä Beninissä viettäneenä joudun nöyrästi toteamaan, että olen lintulajiston tuntemisessa vasta alussa.

Lintu päivässä -sarjani jatkuu toki vielä. Ihan jokaisesta havaitsemastani 113 lintulajista minulla ei ole valokuvaa, mutta aika pitkälle joulukuuhun päästään.

Kiitos mielenkiinnosta – akpé kaka!

tiistai 27. marraskuuta 2018

Herra Tikkanen


Muutaman kerran olen kysynyt huonenaapureilta: "minkä värinen on huomisen lintu?" Tällä kertaa toivottiin vihreää. Onneksi kuva-arkistosta löytyi vielä jotenkuten vihreäksi tulkittava lintu. Oikeasti tropiikinkin linnuista aika pieni osa on selvästi vihreitä, suurin osa on enemmän tai vähemmän ruskean sävyisiä niin kuin meillä pohjoisessakin.

Liekkitikkanen sattui matkan varrelle polkiessani torilta Hounsoukoèn kautta Grand Popoon. Ihan oikea tikka se on, vaikka lajin nimi kuulostaakin vähättelevältä. Lintukirjojen mukaan se liikkuu usein pareittain, ja tälläkin kertaa tikkaset olivat pariskuntana liikkeellä. Kuvaan sattui kuitenkin vain herra Tikkanen, rouva jäi vaatimattomampana kuvaamatta.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Akaasian suojatit


Korva-akaasian pitäisi oikeastaan olla tämän blogitekstin päätähti, sillä tämä aasialaisperäinen puu on yksi Grand Popon ekosysteemien avainlajeista. Huoneeni edustalla rehevänä kasvava puu tarjoaa suojaa ja ruokaa ainakin kymmenelle eri lintulajille savanniturturikyyhkystä talvehtivaan harmaasieppoon. Lintublogissa pitää kuitenkin kasvit rajata syrjään. Sori siitä.

Ruskokerttutimali on niitä maan hiljaisia, jotka huomaa vasta sitten, kun on saanut tarpeekseen värikkäämmistä ja meluisammista vieraista. Kooltaan se on kerttumaisen pieni ja soukka, kuten nimestä voi päätellä. Timaliperimästä kertoo linnun tapa kävellä pitkin paksumpia oksia, vaikka sen luulisi vallan hyvin pystyvän roikkumaan hennommissakin oksankärjissä. Korva-akaasiaan sen houkuttelevat kierteisten palkojen pienet ja ilmeisen herkulliset siemenet.

Lajinmääritys oli pieni haaste, sillä Birds of Ghana tarjoaa kehnohkot kuvat ja niiden oheen levinneisyyskartat, joiden mukaan lajia ei edes olisi Beninissä. Tässä tämä alalajin moloneyana edustaja kuitenkin pirteänä poseeraa. Läntisemmistä lajitovereistaan sen erottaa kokonaan rusehtavasta alapuolesta, niillä toisilla kurkku on pään tavoin harmaa.

Taustalla häämöttävät korva-akaasian banaaninmuotoiset lehdet ovat oikeastaan lehtimäisiksi muuntuneita lehtiruoteja. Toisin kuin jokseenkin kaikilla muilla kunniallisilla akaasialajeilla, tällä puulla ei ole tyypillisiä parilehdykkäisiä, pihlajaa tai saarnea muistuttavia lehtiä.

EDIT: Alkuperäinen blogin kuva esitti isohuiskulepinkäistä. Yllä oikea ruskokerttutimali.

sunnuntai 25. marraskuuta 2018

Kaksoiskansalainen


Valkoviklo on pohjoisen talven kuukausina tavallinen näky Beninin rannoilla ja kosteikoissa. Keskikokoinen, vaalea kahlaaja, jolla on aavistuksen verran ylöspäin kaartuva pitkähkö nokka, tepastelee usein hyvin näkyvissä joen ja laguunin rantapenkoilla. Liian lähelle tulevan tunkeilijan alta se lennähtää terävin siiveniskuin kauemmaksi, jolloin näkyy yläperän pitkälle selkään ulottuva valkea kiila. Monasti valkoviklo vielä heläyttää tyypillisen lentoäänensä "tjyy-tjyy-tjyy".

Valkoviklo on pohjoisen Euraasian kahlaaja, jonka levinneisyys Suomessakin painottuu maan pohjoisosiin. Se saapuu eteläisen Suomen kahlaajarannoille toukokuun tietämillä ja lentää enempiä aikailematta jänkäsoilleen pesimään. Kahlaajille erityinen piirre on, että pariteltuaan, neljä munaa munittuaan ja ne haudottuaan naaras nousee siivilleen ja lentää saman tien takaisin etelään jo kesäkuussa. Koiraat huolehtivat poikasista yksin.

Kahlaajat ovat nopeita ja kestäviä lentäjiä, joilta ei mene monta päivää matkaan Savukoskelta Grand Popoon, kunhan ne ovat ensin saaneet levähtää ja lihota matkakuntoon etelärannikon lietteillä. Naaraat siis viettävät käytännössä kaksi kuukautta vuodesta Suomessa ja loput kymmenen Länsi-Afrikassa. Tämä panee miettimään, minkä maan passi niillä oikeastaan on: ovatko ne afrikkalaisia lintuja, jotka käyvät pesimässä pohjoisessa, vai pohjoiseurooppalaisia lintuja, jotka pitävät ylipitkästä talvilomasta tropiikissa? Kun olemme tätä pohtineet Villa Karon virvokkeiden äärellä, olemme päätyneet siihen, että oletettavasti lintujenkin kansalaisuus olisi järkevintä määritellä syntymämaan mukaan. Minusta ne kuitenkin ovat selvästi kaksoiskansalaisia, jotka tuntevat trooppiset rannat vähintään yhtä hyvin kuin pohjoisetkin.

Se on hyvin paljon laajempi kysymys, miksi linnut ylipäänsä käyttävät niin paljon energiaa pitkiin ja vaarallisiin muuttomatkoihin. Mahdollisesti pohjoisen kesä tarjoaa poikasille niin yltäkylläisesti ravintoa ja aikuisille niin paljon vähemmän kilpailua siitä, että se kannattaa. Ehkä kannattaa pesiä pohjoisessa siksi, että siellä on vähemmän loisia ja muita vakavia terveysriskejä.

Valkoviklo ei kuitenkaan mieti näitä, vaan muuttaa, kun sisäinen kello käskee. Keväällä tavataan Suomessa!

lauantai 24. marraskuuta 2018

Makea tyyppi


Medestäjät ovat tavallaan vanhan maailman tropiikin kolibreja. Eivät ne yllä samanlaisiin lentosuorituksiin kuin oikeat kolibrit, mutta ekologinen lokero on hyvin samanlainen. Metallinhohtoisen mustan savannimedestäjän pitkä, ohut ja kaareva nokka kertoo, että se nauttii ravinnokseen mettä monien puiden ja pensaiden kukista. Pieniä ja päivällä aktiivisia medestäjiä lentelee pitkin Afrikan ja Aasian tropiikkia, ja moni kasvilaji on sopeutunut käyttämään niitä pölyttäjinään. Medestäjät eivät ole  aivan yhtä riippuvaisia medestä kuin jotkin kolibrit, vaan niille kelpaavat ravinnoksi myös pienet hyönteiset.

Tämä savannimedestäjäkoiras istuskelee norsunkorvan lehdellä. Paahdetta ja suolaista rantahiekkaa sietävä pienehkö, mutta isolehtinen puu on kotoisin Karibien rannoilta, mistä sitä on joskus tuotu myös Atlantin toiselle puolelle. Englanniksi sitä kutsutaan nimellä "Sea grape", koska se tuottaa terttukaupalla syötäväksi kelpaavia marjoja.

perjantai 23. marraskuuta 2018

Kuivumassa


Evoluutio on tehnyt näille linnulle ikävän kepposen. Toisin kuin vaikkapa kanalla, merimetsoilla ja niiden sukulaisilla käärmekauloilla ei ole talirauhasta, josta ne voisivat levittää rasvaa höyheniinsä. Koska ne kuitenkin syövät kalaa, jonka ne sukeltavat vedestä, niiden höyhenet vettyvät ikävästi, käyvät kosteina raskaiksi ja menettävät lämmöneristyskykyään. Niinpä niiden onkin säännöllisin välein asetuttava sopivalle kuivaustelineelle, mieluiten aurinkoon, ja kuivatettava siipensä ja höyhenistönsä taas lento- ja uintikuntoon.

Kaislamerimetso on afrikkalainen laji, joka on selvästi pienempi kuin Itämerelle palannut merimetso. Se kalastelee hyvinkin pienissä lätäköissä, mutta yhtä hyvin Mono-joella tai järvillä niin kuin tämä Ganvién-retkellä kuvattu yksilö. Täysmustasta puvusta erottuvat keltainen nokka ja paljaat posket.

Grand Popon kaislamerimetsot yöpyvät (ainakin iso osa niistä) jokiristeilyltä tutulla Avlon mangrovesaarella. Aamuin ja illoin voi nähdä pitkäkaulaisten ja -pyrstöisten lintujen lentävän yksin tai pienissä parvissa joen ja peltojen yllä matkalla "duuniin" tai sieltä pois.

torstai 22. marraskuuta 2018

Kuninkaallisia

Mono-joki virtaa pohjoisesta Togon rajaa seuraillen ja laskee lopulta mereen Grand Popon ja Ouidah'n laguunien välistä. Näitä seutuja kutsutaan nimellä Bouche du Roy, vapaasti suomennettuna kai "Kuninkaanportti". Aikanaan Grand Popo on ollut tärkeäkin satamapaikkakunta, mutta nyt Bouche du Royn nimeä kantaa lähes sadan neliökilometrin laajuinen, Unescon tukema luonnonsuojelualue.

On vain kohtuullista, että yksi "Joensuun" leimallisista lintulajeista on kuningastiira. Se on suuri ja lokkimainen tiira, lähes suomalaisen räyskän kokoinen tiira, joka viihtyy joen hiekkasärkillä ja lentelee sieltä myös merelle.  Nokka on räyskämäisen jykevä ja väriltään kirkkaan keltainen. Jos Aubergen tai Awalén rannalla laiskotellessaan näkee ulapalla valkosiipisen merilinnun, se on todennäköisesti juuri kuningastiira.

Kuningastiiraa tavataan rannoilla Atlantin molemmin puolin ja lisäksi Pohjois- ja Etelä-Amerikan Tyynen valtameren puoleisilla rannikoilla. Beninissä kaikki lokkilinnut ovat pikkutiiraa lukuun ottamatta talvehtijoita.

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Kuninkaan lintu

Kynsihyyppä on kotimaisen töyhtöhyypän lähisukulainen. Nimensä se on saanut siivissään olevista pienistä kynsistä, joita ei kuitenkaan maastossa voi havaita. Hiekanruskean, valkoisen ja mustan kirjavaa hyyppää on mahdoton sekoittaa mihinkään muuhun lintuun. Sen elinympäristöä ovat aukeat lietteiset rannat, ja päälevinneisyysalue on Saharan ja päiväntasaajan välinen Afrikka idästä länteen.

Vodoun-perinteen mukaan kynsihyyppä on kuninkaan erityisessä suojeluksessa, eikä sitä ole lupa tappaa. Onnellinen olkoon hyppä, sillä Beninissä ei juuri tunneta ajatusta lajien suojelemisesta.

tiistai 20. marraskuuta 2018

Kosteikkojen kutojamestari

Kutojalinnut ovat huomattavan suuri afrikkalainen varpuslinturyhmä, johon kuuluu jos jonkinlaisia sirkuttajia. Kauniita ja näyttäviä lajeja ovat varsinaiset kutojat, joiden koiraat ovat enimmäksen kirkkaan keltaisia. Kaislakutojalta puuttuvat kutojille yleisesti tyypilliset pään mustat kuviot. Sen sijaan koiraalla on naamassaan oranssia väriä, joka erottaa sen kaikista muista kutojista. Omissa muistiinpanoissani on Grand Popon alueelta kaikkiaan viisi eri kutojalajia, joten lintujen kannattanee itsensäkin olla tarkkana.

Kaislakutojat rakentavat pesänsä roikkumaan veden yllä hennoilla oksilla mangrovetiheikön laidoilla. Muutoin ne viettävät enemmän tai vähemmän piileskelevää elämää, joten parhaiten näitä kauniita lintuja pääsee katsomaan pesäpaikoillaan. Yksi varma paikka on Mangrovekosteikon laita heti  Auberge de Grand popo -hotellin vieressä.

maanantai 19. marraskuuta 2018

Pitäjän pikkupahiksia




Pikku-pikkulintuparvissa liikkuu pronssimanikkien ja ruusupeippojen lisäksi yleensä myös pikimustia lintuja, joilla on paksu siniharmaa nokka ja vaalenapunaiset jalat. Nämä ovat kutojalintujen heimoon kuuluvia leskiä, jotka käyttävät härskisti hyväkseen ruusupeippoja: ne ovat nimittäin jälkimmäisten pesäloisia.

Leskilajit ovat hankalasti erotettavissa toisistaan, lähinnä pitäisi tutkia koipien punaisen väriä. Ilmeisesti varmempi lajinmäärityskeino on sen havainnoiminen, mitä ruusupeippolajia samoissa parvissa hyppelee. Ne taas on selvästi helpompi erottaa toisistaan. Niinpä nyt tätä asiaa tutkittuani joudun korjaamaan sekä omaa lajinmääritystäni että joillekuille Grand Popossa antamaani tietoa: Tämä on kyläleski, joka on ruusupeipon pesäloinen. Olen erheellisesti määrittänyt sen peltoleskeksi, jonka isäntälaji kuitenkin olisi näillä nurmilla tuntematon savanniruusupeippo.

Neljäs tämän porukan jäsen on dominikaanileski, jonka koiraan tuntee punaisesta nokasta ja huikean pitkästä pyrstöstä. Se puolestaan munii pronssimanikkien pesiin.

sunnuntai 18. marraskuuta 2018

Lörpöttelijä

Oikeasti nimeni on timali. Valkosuomutimali. Meitä timaleita nyt vain kutsutaan englanniksi nimellä babbler, lörpöttelijä. (Suomessakin esiintyvä viiksitimali, entinen partatiainen, ei muuten kuulu olenkaan timalien heimoon, vaan on ihan oman viksitimalien heimonsa ainoa laji. Ei se toisaalta tiainenkaan ole.)

Timalit liittyvät aivojeni miellekartassa jotenkin yhteen bulbulien kanssa. Molemmat ovat vanhan maailman varpuslintuheimoja, joiden edustajat kuuluvat alueittensa runsaslukuisimpiin lintuihin. Timalit ovat rastaan kokoisia ja samalla tavalla "vaakasuoria" lintuja. Grand Popossa yleisesta afrikanlaulurastaasta tämän timalin erottaa heti, kun näkee sen verenpunaiset silmät. Yleisväritys on ruskea, mutta pää on harmahtava, ja sen höyhenten kärjet muodostavat heikosti suomumaisen kuvioinnin.

Siinä missä afrikanlaulurastaat liikkuvat rauhallisesti yksikseen, on timaleja tavallisesti liikkeellä kokonainen lörpöttelevä ja pyrähtelevä perheryhmä. Parvet ovat todellakin yleensä perheitä, joiden jäsenet pyrkivät olemaan kiinteässä yhteydessä toisiinsa. Ne lentää viuhtovat pensaikosta toiseen ja jäävät välillä hetkeksi oksille sukimaan itseään, jolloin niitä pääsee näkemään.

Satunnainen kaijanen

Kun samaa maastoa ja reittiä kiertää yhä uudelleen, sen ääni- ja liikemaisema alkaa tulla tutuksi. Sen jälkeen aistit herkistyvät niin, että uudet ja oudot hahmot ja äänet nousevat taustasta esiin. Eräällä aamuretkelläni kuulin kaislikon reunasta ääniä, jotka eivät olleet entuudestaan tuttuja, ja näin vihreitä lintuja, joista en osannut ajatella muuta kuin etten ollut vielä nähnyt mitään sellaista. Varmaksi tiesin vain sen, että minun oli nyt pehmennettävä puheitani papukaijojen puuttumisesta Grand Poposta.

Pienet ja vilkkaat vihreät linnunpullukat saivat lintukirjasta nimen: savannikaijanen. Papukaijojen tapaan ne ovat värikkäitä: vihreää peruspukua koristaa kirkkaan punainen naama. Pois lennähtävä kaijanen paljastaa vielä yllättävän sateenkaariviuhkan.

Sen koommin en ole näitä kaijasia nähnyt. Isompien kaijojen tapaan ne tuntuvat olevan levottomia kiertolaisia, jotka eivät kauan viihdy samalla apajalla. Kirjallisuuden mukaan niiden kuuluisikin asustaa savannilla eikä jokivarren kosteikoilla.

perjantai 16. marraskuuta 2018

Pitäjän pienimpiä II

Ruusupeippo saattaa olle monelle suomalaisellekin tuttu häkkilintuna. Ajatus pikkulintujen pitämisestä koristeina pienissä häkeissä on kamala, mutta vieläkin on ihmisiä, joiden mielestä siinä ei ole mitään kummallista.

Nurmikoiden ja pientareiden pikku-pikkulinnut lentelevät usein sekaparvina, vähän pohjoisten metsien tiaisparvien tapaan. Otaksun, että Länsi-Afrikassakin sekaparvien varpuslinnut ovat erikoistuneet hiukan erilaiseen ravintoon, jolloin ne hyötyvät toistensa seurasta kilpailematta kuitenkaan samasta ravinnosta. Siemensyöjiä ne kuitenkin ovat kaikki, minkä näkee nokan muodosta.

Ruusupeippokoiras on kauttaaltaan syvän punainen, ja sillä on silmän ympärillä tunnusomainen keltainen rengas. Naaras on tummanruskea ja etuosastaan punasävyinen. Kannattaa ainakin Aubergen aamiaisella pysähtyä hetkeksi katselemaan näitä hädin tuskin heinäsirkkaa suurempia, nurmikolla hyppeleviä lintuja. Kauniita ovat.

torstai 15. marraskuuta 2018

Paimenessa

Lehmähaikara on valkoisista haikaroista helpoimmin tunnistettava. En edes yritä tässä sarjassa esitellä sitä, miten neljä muuta Grand Popossa esiintyvää valkoista haikaraa eroavat toisistaan. Ehkä tulevassa lintuoppaassani otan sen haasteen vastaan. Periaatteessa riittää, että tunnustaa lehmän. Sekään ei ole ihan välttämätöntä, sillä lehmähaikarat viihtyvät kyllä lammaslaumankin seurassa. Ne kulkevat isojen märehtijöiden seassa ja napsivat aina välillä suuhunsa hyönteisiä, joita karja myös houkuttelee.

Lehmähaikarat astelevat kyllä myös rannoilla ja kosteikoissa syömässä sieltä pikkuotuksia niin kuin muutkin haikarat. Silloin ne tunnistaa suhteellisen lyhyestä kaulasta ja keltaisesta nokasta. Pesimäaikana tunnistaminen on vielä helpompaa, sillä silloin niiden pää ja rinta muuttuvat oranssiruskeiksi. Ne eivät ole yhtä riippuvaisia kosteikoista kuin haikarat yleensä, juuri siksi että karjan mukana käyskentely tarjoaa taatun perusravinnon. Siksi lehmähaikaroita näkee myös aivan kuivillakin pelloilla kaukana vedestä.

Lehmähaikaraa tavataan nykyään tropiikissa ympäri maapallon, mutta alkujaan se on kotoisin Afrikan ja Aasian seuduilta. Kiintoisa knoppitieto on se, että tiedämme vuoden tarkkuudella, milloin tämä laji saapui  Etelä-Amerikkaan: 1877. Lehmähaikaraparvi oli silloin ilmeisesti vastoin tahtoaan kulkeutunut pasaatituulten mukana Atlantin yli. Pohjois-Amerikan laji saavutti 1941. Sattumoisin 1800-luvulla lehmähaikarat laajensivat esiintymisaluettaan myös eteläiseen Afrikkaan.

Yöksi Grand Popon lehmähaikarat lentävät monien muiden haikaroiden lailla mangrovepuiden latvoihin, etenkin jokiristeilyiltä tutulle "lintusaarelle".

keskiviikko 14. marraskuuta 2018

Käsityöläisiä

Sepät ovat tropiikin lintuja, jotka kuuluvat samaan heimoon tukaanien kanssa. Ne ovat osapuilleen rastaan kokoisia, usein värikkäitä lintuja, joilla on tyypillisesti raskaan näköinen ja isonokkainen pää. Nokan tyvessä on monilla siirottavia tuntokarvamaisia höyheniä.

Veririntaseppä on heimonsa todennäköisin edustaja Grand Popossa. Yllä oleva grandpopolaisen koululaisen vesivärimaalaus esittää todennäköisesti sitä, ainakin väreistä ja etupainoisesta olemuksesta päätellen. Varmuuden vuoksi alla on myös valokuva linnusta. Aika näköinen, eikö totta?


tiistai 13. marraskuuta 2018

Pitäjän pienimpiä

Suurten ja värikkäiden tai muuten komeiden lintujen joukossa Grand Popossa lentelee parvittain pikkulintuja. Ja kun sanon että pikkulintuja, tarkoitan aivan liikuttavan pikkuruisia lintuja, selvästi varpusia ja tiaisia pienempiä. Näitä parvia näkee ruokailemassa Aubergen nurmikolla tai jalkapallokentällä, niitä istuskelee puissa sirkuttamassa ja tasapainoilee korkeilla heinänkorsilla syämässä siemeniä. ne ovat usein sekaparvia, joissa on kolmea tai neljää lajia sulassa sovussa, kaikki yhtä pieniä.

Runsain ja yleisin näistä pienimmistä on pronssimanikki. Koiras on helppo tunnistaa, kunhan pääsee niin lähelle, että pienestä linnusta näkee yksityiskohtia. Lintu näyttää mustavalkoiselta: tumma pää, valkoinen vatsa, tummanruskea selkäpuoli ja viiruiset kyljet. Paksu nokka paljastaa, että manikit syövät siemeniä, joiden kuoret ne rikkovat.

Turisti voi helpoimmin tarkkailla näitä tikkuaskin kokoisia lintuja Aubergen terassilta, kun ne ruokailevat viereisellä nurmikolla.

Aurinko- vai tuulivoimaa?

Tuulihaukka on haarahaukan ohella toinen päiväpetolintu, jonka Grand Popossa lähes varmasti näkee. Se on jalohaukka, jolla on kapeat, teräväkärkiset siivet ja pitkähkö, kapea pyrstö. Yleisväritys on lämpimän punaruskea ja lento vauhdikasta, nopeiden siiveniskujen viedessä haukkaa huimissa kaarteissa taivaalla. Usein tuulihaukat huutelevat toisilleen kimeällä änellä "kii-kii-kii-kii-kii".

Tuulihaukan pesimäalue yltää Afrikan tropiikista aina pohjoisimpaan Lappiin. Grand Popon tuulihaukat näyttäisivät olevan paikallista alalajia, mutta osa niistä voi hyvinkin olla talvehtijoita kaukaa pohjoisesta. Ravinnoksi niille kelpaavat yhtä lailla sudenkorennot, hiiret, pikkulinnut ja sisiliskot. Peltoaukeilla ja avoimella savannilla tuulihaukkoja näkee usein myös lekuttelemassa paikallaan taivaalla, pyrstö alas taivutettuna. Virossa tuulihaukkaa kutsutaankin nasevalla nimellä "tuuletallaja".

Hautausmaan laidalta tuulihaukat ovat keksineet itselleen hyviä lepo- ja pesäpaikkoja. Helsingin Sanomat kertoi lauantaina 10.11. Senegalilaisten naisten jääkonebisneksestä. Jutussa mainittiin myös naisia kiukuttavat aurinkopaneelikäyttöiset katuvalaisimet, jotka olivat huollon puutteessa lakanneet valaisemasta yksi toisensä jälkeen. Grand Popossa suurin osa samanlaisista valaisimista toimii moitteettomasti, mutta muutamasta näyttää puuttuvan aurinkopaneeli tai akku sen alaisesta kotelosta. Nämä romuttuneet katulyhdyt ovat tuulihaukat omineet itselleen. Hyvä kun ovat hyötykäytössä.

Hyönteismyrkyt ja muuttuva maatalous romahduttivat takavuosina Suomen tuulihaukkakannan, ja minullakin meni vuosikausia niin etten nähnyt tästä komeasta linnusta vilaustakaan. Monen muun jo tuhoon tuomituksi luullun petolinnun lailla ne tuntuvat kuitenkin olevan taas palaamassa. Ehkä ihmiskunnalla ja planeettamme luonnolla on vielä toivoa.

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Kutojamestari

Kyläkutoja pitäisi oikeastaan esitellä tuotostensa kautta, sillä se pesii näyttävissä yhdyskunnissa. Kymmeniä heinistä taitavasti kudottuja pesiä riippuu samasta puusta, ja kiihkeästi tirskuttavia lintuja lentelee pesäpuunsa ja lähiseudun ruokailupaikkojen väliä. Grand Popon kylässä on useita kookospalmuja, joisen lehdistä pesiä roikkuu, pyöreitä ruskeita möykkyjä. Erityisen suuri yhdyskunta on akaasiapuissa Beninin ja Togon rajalla, missä lintujen touhua voi seurata rajanylitysasiakirjojensa prosessointia odottaessaan.

Kutojat ovat varpusten tai peippojen kokoisia lintuja. Tähän afrikkalaiseen heimoon kuuluu monia enemmän tai vähemmän saman näköisiä lajeja. Grand Popon alueella voi nähdä ainakin kaisla-, heinä-, mustakurkku- ja kaitanokkakutojia, jotka pesivät ja ruokailevat kukin vähän omilla alueillaan. Kaikien lajien koiraat ovat keltaisia ja eriasteisesti mustapäisiä, naaraat ovat vaatimattomamman värisiä.

lauantai 10. marraskuuta 2018

Sini(valkoi)sin siivin

Sinitöyhtömonarkki on niin itsensä näköinen lintu, että sitä on mahdoton sekoittaa mihinkään muuhun. Tiaisen kokoinen, pitkäpyrstöinen ja huikean sininen lintu viihtyy Aubergen viereisen metsikön lehvistössä ja puikahtelee joskus hotellin pihapiiriinkin. Enimmäkseen nämä monarkit touhuavat puiden alimmilla oksilla pirteästi viserrellen, mutta joskus ne uskaltautuvat avoimempaakin maastoon pyydystämään hyönteisiä maasta. Monarkit ovat läheistä sukua siepoille ja napsivat mielellään ruokansa myös lennosta.

Näin viehättävän pikkulinnun nähtyään tulee ilman muuta hyvälle tuulelle. Ensin pitää vain uskoa, että tämän näköisiä lintuja on oikeasti olemassa.

Sinitöyhtömonarkki muistuttaa myös siitä, että hankkeeni Grand Popon linnuston oppaasta ei ole täysin turha. Sekä Borrown ja Demeyn Birds of Ghana että samojen tekijöiden Birds of Western Africa väittävät levinneisyyskartoissaan, ettei Beninin rannikolla olisi niitä. Onneksi nämä iloiset sirkuttajat eivät tiedä sitä.

perjantai 9. marraskuuta 2018

Puskista huutelua II

Mangrovetiheiköt eivät ole helpoin maasto katsella lintuja. Rämeikön sisään ei pääse, eikä sen reunamilta yleensä näe muuta kuin tiheitä pensaita. Se hiukan auttaa, että monet linnut viihtyvät mangrovemetsän reunoilla, jolloin niistä voi ainakin nähdä vilauksia. Harmittavan usein joutuu tyytymään siihen, että kuulostelee puskista kuuluvia ääniä.

Guineanlepinkäinen pysyttelee enimmäkseen visusti piilossa, vaikka sillä ei olisi mitään syytä ujostella asuaan: rastaan kokoisella linnulla on helakanpunainen vatsa, musta selkä ja siivet ja hohtavan keltainen päälaki. Hyvällä onnella senkin joskus näkee, ja vielä paremmalla onnella sellaisessa valaistuksessa, että valokuvaaminenkin onnistuu.

Guineanlepinkäisen ääntä sen sijaan kuulee hyvinkin paljon. Se heläyttää piilopaikastaan kirkkaan ja kuuluvan ""Leo, hei Leo" -huudahduksen, jota usein seuraa vielä voimakasta naksuttelua. Yleensä jonkin matkan päästä toisesta puskasta vastaa toinen.

Kun tähän huuteluun osaa kiinnittää huomiota, guineanlepinkäisen laulua kuulee esimerkiksi Aubergen pohjoispuolisilta kosteikoilta tämän tästä.

torstai 8. marraskuuta 2018

Säihkettä ja suihketta

Afrikanmetsäkalastaja on se sinisenä säihkyvä keskikokoinen lintu, jonka näet lentävän matalalla pihan tai muun aukean yli ja laskeutuvan sitten puun oksalle tähystämään. Se on myös se isonokkainen, vähän etupainoisen näköinen lintu, joita istuskelee siellä täällä maanteiden varsilla sähkölangoilla. Mikään muu Beninin linnuista ei muistuta sitä: töpäkkä lintu, jolla on hohtavan valkea rinta, kirkkaan siniset siivet ja suuri, räikeän punainen nokka.

Kuningaskalastajat kuuluvat mehiläissyöjien ja sininärhien tavoin säihkylintuihin. Kirkkaat ja metallinhohtoiset värit ovat tälle lahkolle tyypillisiä. Kalastajat eivät sen sijaan mitenkään itsestään selvästi kalasta tai edes elä vesien äärellä. Suurin kuningaskalastaja taitaa olla australialainen naurulintu eli kookaburra, joka metsästää ravinnokseen pikkunisäkkäitä ja pahaa-aavistamattomia lintuja eikä tarvinne vettä edes juodakseen. Yhteistä on saalistustapa: istuskellaan korkealla tähystysoksalla ja syöksytään sitten sieltä saaliin kimppuun.

Metsäkalastajalajeja on pitkin vanhan maailman tropiikkia. Aikaisemmista tuttavuuksistani samaan sukuun kuuluva ja hyvin saman näköinen smyrnankalastaja hallitsee jokseenkin  tavalla sähkölankojen alaista maailmaa Sri Lankassa.

keskiviikko 7. marraskuuta 2018

Lähimatkailua

Ensimmäiset saapuivat Beninin rannikolle viime sunnuntaina. Pääskymäisen vinhasti lentävät, pitkäpyrstöiset ja -nokkaiset linnut on helppo tuntea, kun ne on kerran oppinut tunnistamaan. Pienen parven hoksasin Ouidah'n Diaspora-hotellin lounaspöydästä iloisesti sirahtavasta lentoäänestä.

Aavikkomehiläissyöjä on sukunsa edustaja, joka pesii sadekaudella kapealla kaistaleella Sahelin alueella ja lentää sitten etelän kosteammille vyöhykkeille talvehtimaan. Aitoja muuttolintuja nekin ovat, vaikkeivät pesikään kaukana kylmässä Pohjolassa.

Suvun nimilajia mehiläissyöjää näkee sitäkin Beninissä harvakseltaan talvikuukausina. Se sentään pesii Etelä-Euroopassa. Näiden kahden lisäksi kannattaa varautua näkemään myös pikkumehiläissyöjiä, jotka ovat vanhan maailman tropiikissa yleisiä paikkalintuja. Näistä kolmesta aavikkomehiläissyöjä on vähiten värikäs. Paras tuntomerkki on valkea naama, jonka poikki  kulkee musta "rosvonnaamari". Mehiläissyöjät luetaan yhdessä kuningaskalastajien ja sininärhien kanssa säihkylintuihin. Lahkon nimi kertoo osuvasti, että sen edustajat yleensä säihkyvät kaikissa sateenkaaren väreissä.

Nimensä mukaisesti nämä vauhtiveijarit todellakin syövät mehiläisten, ampiaisten ja pineten sudenkorentojen kokoisia hyönteisiä, jotka ne nappaavat lennosta pitkällä, kaarevalla nokallaan. Saaliinsa ne hoitelevat vaarattomaksi hakkaamalla sitä sitten oksaa vasten. Hurjan näköistä.

tiistai 6. marraskuuta 2018

Missä ovat sorsat?

Kosteikot ovat kaikkialla maailmassa lintuparatiiseja. Matalassa vedessä on paljon syötävää, ja lisäksi pensaikot, kaislikot ja ruoikot tarjoavat turvallisia pesä- ja piilopaikkoja isoille ja pienille linnuille. Siksi lintuharrastajat suuntaavat mielellään kaukoputkiensa kanssa matalien ja rehevien vesistöjen rannoille.

Helsingin Vanhankaupunginlahdella tai Parikkalan Siikalahdella lintumaisemaa hallitsevat erilaiset sorsat. Tropiikissa valtalinnusto on enimmäkseen haikaroita ja merimetsoja. Missä ovat sorsat? Ilmeisesti ekologinen lokerikko on rakentunut eri tavalla etelässä ja pohjoisessa.

Beninissä ei kovin todennäköisesti onnistu näkemään muita sorsalintuja kuin naamioviheltäjäsorsia. Viheltäjäsorsat ovat tropiikin sorsia, jotka ei-ihan-yllättäen ovat saaneet nimensä viheltävästä ääntelystään. Naamioviheltäjäsorsa on pitkäkaulainen ja -koipinen, keskikokoinen sorsa, jonka yleisväritys on ruskea. Posket ja otsa ovat valkeat, ikään kuin linnulla olisi valkea naamio.

Naamioviheltäjäsorsa on toistaiseksi elinvoimainen laji, joka tulee toimeen monenlaisissa kosteikkoympäristöissä. Sitä esiintyy kummallisesti sekä Afrikassa että Etelä-Amerikassa, eikä kenelläkään tunnu olevan tietoa siitä, onko ihmisellä osuutta sorsien siirtymiseen valtameren yli.

Taustalla oleviin hämäräperäisiin tyyppeihin palataan myöhemmin.

maanantai 5. marraskuuta 2018

Kotikutoista kuparia

Keltapukuinen kyläkutojakoiras näyttää katsovan vähän kummissaan poikasta, joka on lähtenyt keinuvasta pesästään ja jota se on pari viikkoa ehtinyt rakkaudella ruokkia kuin omaansa. Onko meillä suvussa todellakin jossain tuollaista kuparinpunaista höyhenistöä?

Vasemmanpuoleinen lintu on kuparikäen poikanen. Tropiikin monista käkilajeista kuparikäki on erikoistunut loisimaan kutojien pesissä. Osapuilleen rastaan kokoisen käen koiras on metallisen vihreä, kuin patinoitunutta kuparia, naaras ja nuori lintu enemmänkin puhtaan vasken sävyisiä. Aikuisilla linnuilla on vatsapuolellaan myös valkoista kirjailua.

Kuparikäki ei ole yhtä piileskelevä kuin käet yleensä, mutta ei se ihan jokapäiväinen näky silti ole. Hyvällä onnella ja runsailla maastossa veietyillä tunneilla pääsee näkemään harvalukuisemoiakin lintuja.

Kutojat sen sijaan ovat hyvinkin yleisiä, ja toisiaan muistuttavia lajeja on monta. Palataan niihin myöhemmin.

Käkenä



Tiedäthän sen tunteen, kun mediasta tutut kasvot yhtäkkiä ovatkin edessäsi bussissa tai kahvilassa? Tunnistat välittömästi ihmisen, joka on sinulle ventovieras. Matkailevalle lintuharrastajalle sattuu samanlaista. Kiljahdin vaistomaisesti ”jakobiinikäki!”, kun näin puun oksalla mustavalkoisen, pitkäpyrstöisen ja töyhtöpäisen linnun. En tiedä, miksi juuri jakobiinikäki on niin vahvasti syöpynyt mieleeni lintukirjojen sivuilta. Ehkä erikoisen ulkonäön lisäksi se, että se kuuluu sekä Afrikassa että Aasiassa laajalle levinneisiin lintuihin. Käsien tapaan se on pesäloinen, joka on erikoistunut muniaan bulbulien pesissä.

Paitsi että määritys meni vähän pieleen. Kuvien tarkempi tutkiminen paljasti, että Aubergen vierustontilla käkenä istuskellut lintu olikin melkein samanlainen palmikkokäki. Ehkä sillekin bulbulit kelpaavat adoptiovanhemmiksi, ainakin niitä on täällä paljon.

lauantai 3. marraskuuta 2018

Puskista huutelua


Pitkin päivää, mutta etenkin aamun tunteina ja auringonlaskun lähestyessä kuuluu matalien puiden lehvistöstä outoa puputusta ”Uump, uump, pu-pu-pu-pu-pu”. Joskus voi myös nähdä erikoisen näköisen linnun lentämässä matalalla tai puikkelehtimassa oksia pitkin: pientä ja pulleaa fasaania muistuttava pitkäpyrstöinen lintu, jolla on kauniin kanelinruskea selkä ja puhtaan valkoinen vatsapuoli. Tämä hiukan ujo puskista huutelija on afrikankukaali.

Kukaalit ovat vanhan maailman tropiikissa laajalle levinnyt lintuheimo. Ne ovat etäisesti sukua käkilinnuille ja afrikkalaisille turakoille. Kaikki ovat suurehkoja ja hiukan kömpelön näköisiä lintuja, joista on äkkiseltään vaikea päätellä, onko ne tarkoitettu lentämään vai kävelemään, maahan vai puuhun.

Kannattaa pysähtyä katsomaan puputuksen suuntaan, sillä afrikankukaali on komea näky.

torstai 1. marraskuuta 2018

Palmujen alla

Pääskyt ovat varpuslintuja (joka on monimuotoisin ja menestynein lintuheimo), niitä suuresti muistuttavat kiitäjät kuuluvat kokonaan eri lahkoon. Ne ovat yksi malliesimerkki siitä, miten evoluution mekanismit tuottavat samantapaisia sopeutumia samoihin olosuhteisiin. Kummankin linturyhmän edustajat kiitävät taivaalla huimaa vauhtia ja nappaavat ravinnokseen pieniä hyönteisiä (ja hämähäkkejä, jos tarkkoja ollaan).

Afrikanpalmukiitäjä hallitsee pikkukiitäjän ohella Grand Popon kylänraitin ilmatilaa. Taajaman ulkopuolella kumpikin saa talvikuukausina luovuttaa tehtävän haarapääskyille. Ne ovat kaikki niin nopeita lentäjiä, että tarkkojen havaintojen tekeminen vaatii pientä keskittymistä.

Kiitäjillä, kotimainen tervapääsky mukaan luettuna, on kapeat sirppimäiset siivet, jotka eivät lennossa taivu, vaan viuhuvat jäykkinä hurjaa vauhtia. Palmukiitäjät tunnistaa ruskeasta yleissävystä, erityisen kapeista ja teräväkärkisistä siivistä ja ohuesta, haaraisesta pyrstöstä. Ne pesivät yhdyskuntina tietynlaisten jykevien viuhkapalmujen lehtihangoissa ja lentelevät ennen auringonlaskua palmujensa ympärillä.

Happy Halloween!

Marraskuun ensimmäinen päivä on perinteinen pyhäinpäivä, ranskalaisittain La Toussaint. Beninissäkin se on yleinen vapaapäivä.

Lepakot eivät ole lintuja, vaikka ne lentävät. (Tulee tässä jutussa vielä lintukin mainituksi, maltahan vain) Ennen Linnén aikoja ei oltu niin tarkkoja, vaan oppineissakin kirjoissa saatettiin linnuiksi laskea kaikki joutsenesta mehiläiseen. Vastaavasta niputtamisesta muistuttavat suomen kielessä esimerkiksi paikannimi "Matomäki", joka viittaa käärmeisiin, ja tietenkin vanha, mutta vieläkin silloin tällöin kummitteleva "valaskala".

Pyhäinpäivästä on muotoutunut amerikkalaistyylinen karnevaalipäivä halloween, johon kuuluu jos jonkinlaista kummittelua. Lepakkoressukat ovat saaneet taakakseen mielikuvan vähän kammottavista yön asukeista, eräänlaisista Pirun yritelmistä linnuiksi. Oikeastihan ne ovat leppoisia pikkunisäkkäitä, jotka öisin paimentavat hyönteiskarjaansa. Tropiikissa suurimmat lepakkolajit tosin syövät hedelmiä, ja pienimmistä monet ovat erikoistuneet lipittämään pitkällä kielellään mettä öisin auki olevista kukista. Mustaa puolta toki edustaa se, että monet lepakot kantavat ihmiseenkin tarttuvia vaarallisia tauteja, kuten rabiesta ja ebolaa. Eipä siis turhaan häiritä niitä ja mennä kosketelemaan, saati pyydystetä puskamuonaksi.

Tämä veitikka on kooltaan keskisarjaa, muttei ole kertonut ravintolähdettään. Nenän ja korvien suunnattavat ultraääniantennit viittaavat hyönteisten etsimiseen. Villa Karossa me elämme sulassa sovussa, minä liikun huoneestani päivisin ja hän lähtee yöretkilleen huoneeni yläpuolella olevasta päiväpiilostaan. Pari kertaa hän on käynyt sisälläkin naapuria tervehtimässä.

Aubergen majoitushuoneiden räystäiden alla voi varhain aamulla nähdä pikkuruisia lepakoita, joita asuu siellä. Awaléssa asuvat taas voivat päivisin taivastella portin luona kasvavasta puusta roikkuvia isoja hedelmälepakoita. Ne lentävät auringon laskettua hedelmäpuilleen verkkaisin siiveniskuin kuin jotkin muinaiset liskolinnut.

Toki Grand Popossa on yön lintujakin. Autioilta tonteilta voi vielä juuri ennen auringonnousua kuulla nauhakehrääjän surinaa. Se on läheistä sukua Suomen mäntykankailla pesivälle  kehrääjälle. Vain pimeällä lentävää lintua on todella vaikea päästä näkemään, mutta silloin voisi nähdä nauhakehrääjän pitkän ja nauhamaisen ohuen pyrstön, josta se on saanut nimensä.

Kehrääjän surinaa olen Grand Popossa kuullut Aubergen viereiselta autiotontilta ja hautausmaalta ravintola Sarafinan vierestä. Halloween-henkeen sopii tietysti sekin.

Martin-chasseur du Sénégal

  Un bel oiseau, de la taille d’un petit pigeon, avec la tête et le ventre gris claire, le dos et la queue couleur bleu brillant et un gros ...