Lehmästään haikara tutaan

Lehmähaikara on kosmopoliitti. Pitkään se asusti vain Afrikan ja Aasian laitumilla lehmiä ja puhveleita paimentamassa, mutta satunnaisen parven ylitettyä Atlantin vuonna 1877 se on asettunut myös Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan. Australian valloituksen laji aloitti vasta 1940-luvulla, mutta sinnekin se on jo vakiintunut.

Tätä autiotontilla riimussa laiduntanutta yksinäistä hiehoa lehmähaikarat seurailivat Unawatunassa Sri Lankassa. Samat tuntomerkit kuin muuallakin: muihin valkoisiin haikaroihin verratuna typäkämpi ja paksunokkaisempi, nokka aina keltainen. Ja ne lehmät. Luultavasti lehmähaikara on jo niin sopeutunut elämään kuivalla maalla isojen kasvissyöjien seurassa, että se on menettänyt esi-isiensä taidon hankkia elantonsa kalastamalla. Vähän niin kuin me kaupungistuneet ihmiset, jotka ostamme kaupasta maitoa ja naudanlihaa ja kauhistumme ajatusta, että meidän pitäisi hankkia ruokamme kalastamalla kylmistä vesistä.

(Pitäisikö lehmähaikara sijoittaa lintukirjoissa luokkaan "MUU haikaralajisto"?)

Timaleita siellä täällä

Timalit ovat vanhan maailman tropiikin peruslintuja. Tämä keltanokkatimali ei ole Beninistä, vaan Sri Lankasta, missä se on yleinen. Samalla tavalla kuin afrikkalainen valkosuomutimali, tämä hiukan rastaita muistuttava lintu liikkuu pieninä, kiinteinä perheryhminä, jotka lennähtelevät paikasta toiseen  touhukkaina ja äänekkäinä. Nämä kaksi lajia muistuttavat siis hyvin paljon toisiaan, niin ulkonäkönsä kuin käyttäytymisensä puolesta.

Toinen samanlainen lajipari ovat afrikkalainen kyläbulbuli ja aasialainen punaperäbulbuli. Kun toiseen on tutustunut, näyttää toinenkin jo ikään kuin vanhalta tutulta.

Timalit ja bulbulit ovat läheistä sukua toistensa lajivastineille, joten yhtäläisyydet selittyvät paljolti jo lähisukulaisuudella. Kummassakin linturyhmässä on kuitenkin myös aivan eri tavoin käyttäytyviä lajeja. Toisaalta sitten on linturyhmiä, jotka muistuttavat suuresti toisiaan olematta likimainkaan sukua toisilleen. Medeatäjät ja kolibrit ovat kehittyneet toisistaan riippumatta hyvin samanlaisiksi. Jalohaukat luokiteltiin päiväpetolinnuiksi ennen kuin kyettiin osoittamaan, että ne ovat geneettisesti lähempänä papukaijoja. Samantapainen ekologinen lokero on vaikuttanut niin käyttäytymiseen kuin ulkonäköönkin.

Minipulu

Palmukyyhkyiksi niitä sanotaan, mutta ne pesivät kyllä pulujen tapaan mielellään ihmisen tekemissä rakennelmissa. Tämä minipulun poikanen kasvoi sisaruksensa tavoin Villa Karon residenssin parvekkeen yllä, minne sen emot olivat rakentaneet pesän kattopalkkien varaan.

Kyyhkyt rakentavat aika huteran näköisiä risupesiä ja munivat niihin kaksi munaa. Tuo kyyhkyjen munaluku on ollut esi-isillämmekin tiedossa sen perusteella, mitä siitä kerrotaan. Aikojen alussa nimittäin metsäkyyhkynen oli muninut paljon munia, mutta se oli silti ollut kateellinen kanalle, jonka munat olivat paljon kauniimpia. Kana oli lopulta suostunut vaihtokauppaan, mutta vasta silloin kyyhkylle oli selvinnyt, että kana oli muninut vain kaksi munaa kerrallaan. Tästä pettyneenä se kujertaa vieläkin että "kyy, kyy, kymmenen munaa, vaihdoin kanan kahteen.

Kyyhkyillä on pari ominaisuutta, joita muilla linnuilla ei ole. Ainoina lintuina ne osaavat imeä vettä nokallaan. Kaikki muut linnut kauhovat nokkaansa vettä ja kallistavat sitten päätään juodakseen "snapsinokallisen" kerrallaan. Toiseksi ne ruokkivat poikasensa eräänlaisella "linnunmaidolla", juustomaisella eritteellä, jota ne tuottavat kuvussaan.

Tämän pesän poikaset lähtivät pesästään aamunkoitteessa juuri silloin, kun sattui satamaan ihan kunnolla. Siellä ne sitten istuivat, ressukat, palmunlehdellä märkinä ja resuisina.

Vanhalle pesäpohjalle alkoivat emot suunnitella uutta perheenlisäystä jo parin viikon kuluttua. Vikkelää on elon kierto tropiikissa.

Kodikasta

Olen nyt jotakuinkin neljän kuukauden ajan esitellyt beniniläisen lintulajin päivässä. Uusia lajiesittelyjä ei enää tule. En kuitenkaan malta lopettaa lintublogin kirjoittamista, joten laajennan vähän näkökulmaa ja esittelen lintujen pesimäympäristöjä ja muuta mieleen juolahtavaa.

Viistosti Villa Karoa vastapäätä, heti R-kioskin vieressä on raunioitunut talo. Ei sen tontti asumaton ole, sillä sen kyljessä on perheasuntona toimiva hökkeli. Epäilemättä ihmistä pienempiä asukkaita on myös aika paljon. Kun uskaltautuu kurkistamaan sisälle, voi katonrajassa nähdä linnunpesiä. Pikkukiitäjä tässä kuvassa kurkistelee yhdestä niistä. Ulkoisesti vähän räystäspääskyä muistuttava tervapääskyn sukulainen pesii mielellään  yhdyskuntina ihmisen tekemissä rakennelmissa kuten autiotaloissa ja siltapalkkien alla. Heinänkorret ja muu pesämateriaali on liimattu yhteen syljellä, joka kuvassa näkyy vähän lasinuudelimaisena verkkona.

Ei tarvitse työntää päätään rauniotaloon nähdäkseen pikkukiitäjiä.  Ne lentelevät päivisin parvina Villa Karon yläpuolella. Suurempi yhdyskunta pesii Monojoen siltojen alla Grand Popon torin luona. Pikkukiitäjäksi linnun tunnistaa pääskymäisen pienestä koosta, nopeasta lennosta ja tummaa yleisväriä vasten loistavasta valkeasta yläperästä.

Houndjohoundji

Kun Grand Popon torilta nousee maantielle ja alkaa polkea kohti Comén kaupunkia, on heti alkuun ylitettävä Monojoki. Sen yli voi polkea uutta siltaa pitkin, mutta jos rekkaliikenne ja käsivarsia hipovat mopotaksit hirvittävät, voi käyttää myös vanhaa, kuulemma saksalaisten vuosikymmenet sitten rakentamaa teräspalkkisiltaa. Vanhalla sillalla ensikertalaisen huomio voi kiinnittyä ruosteisiin, koliseviin teräslevyihin, jotka muodostavat sillankannen, tai sitten niihin levyihin, joita ei ole, vaan joiden kohdalta voi katsella alas veden kalvoon, mutta kun ensijärkytyksestä selviää, voi ihastella siltarakenteissa pesivien pikkukiitäjien vauhdikkaita parvia.

Sillan jälkeen vastaan tulee pian tietulliasema, jonka luona naisia istuu myymässä tuoretta "pöllijuustoa" ja punomassa palmunlehdistä koreja eläville punasaksisille liejuravuille. Tietullin kohdalla kasvaa myös eukalyptuspuita, joissa roikkuu kyläkutojien pesiä kuin joulukoristeita. Sen jälkeen maantien molemmin puolin on alavaa, piirteetöntä luhtaniittyä, jonka yllä kaartelee jokunen haarahaukka, kunnen maantien vasemmalla puolella on peräkkäin pari suorakulmaista vesiallasta – oletettavasti karjan juottamista varten. Niiden kohdalla kannattaa pysähtyä kiikaroimaan, sillä lumpeenlehtien ja kauniina kohoavien valkoisten lumpeenkukkien joukossa tepastelee myös keltanokkaisia mustahuitteja.

Näiden mutarantaisten vesikuoppien jälkeen maantieltä haarautuu hiekkatie sekä vasempaan että oikeaan. Oikealle kääntyvä päätyy Hévéen, Grand Popoon nähden vastarannalla olevaan kylään, jossa pitää palatsiaan Xwlan kuningas. Kannattaa käydä sielläkin, kun kerran on polkupyörän hommannut. Tällä kertaa käännymme kuitenkin vasemmalle ja saavumme pian pieneen Houndjohoundjin kylään.

Ei Houndjohoundjissa mitään erityistä ole. Se on kartalla nimeä vailla olevan joenpätkän rannalla, joka laskee Monojokeen vähän Hévéstä itään. Joen rannoilla kasvaa mangrovea, ja sen takana on kookospalmuja, jotka satelliittikuvat paljastavat säntillisesti istutetuiksi. Pysähdyin tähän valokuvaamaan oikeastaan pelkästään sen kauneuden, hiljaisuuden ja rauhan vuoksi, jota tämä maisema säteilee. Totta kai tässä lintujakin näkee. Valkoiset haikarat lentävät aamunkoitteessa jokiuomaa pitkin ylävirtaan. Medestäjät singahtelevat rannalla kukkivissa pensaissa. Kirjokalastajat etsivät saalista matalilta rannoilta, ja tietenkin taas haarahaukat partioivat löytääkseen mitä hyvänsä kaikkiruokaiset pedot ruoakseen etsivät.

Tänne haluan joskus takaisin. Hetkeksi.

Pyörällä päästään

Villa Karolta laskien hyvää ja suoraa tietä riittää noin yhdeksän kilometriä pitkin Monojoen ja meren välistä kannasta, kunnes tullaan tien päähän. Tästä kookospalmulehdosta on vielä kilometrin verran patikoitavaa "joensuuhun", paikkaan, jossa joki laskee mereen. Jalkapatikassa tämä matka ei käytännössä onnistu, mutta pyöräretkeksi juuri sopiva. Kannaksen alkupää on paljasta ja asumatonta suolakkoa, jolla näkee ainakin kahlaajia ja nummikirvisiä. Parin kilometrin jälkeen kannas levenee ja tien varteen ilmestyy kyliä ja suorastaan idyllisen näköisiä palmulehtoja. Kuvanottopaikasta eteenpäin on pehmeää hiekkaa ja joskus suurin toivein rakennetun hotellin raunioita. Hyvällä onnella patikoija palkitaan perillä haikaroilla, kahlaajilla ja tiiroilla, jotka etsivät itselleen ruokaa joen rannoilta. Jokiretkiltä tuttu lintusaari jää pahasti rannan kylien ja kasvillisuuden katveeseen.

Olen kovasti markkinoinut polkupyörää sille, joka haluaa nähdä luontoa ja kylämaisemia Grand Popon ulkopuolellakin. Polkupyörä ei pidä melua, pyöräillessäkin pystyy havainnoimaan ympäristöään ja se on helppo pysäyttää juuri siihen, missä sattuu näkemään jotakin mielenkiintoista.

Matkatavaroita pakatessani tein sen virheen, etten ottanut mukaan vanhaa pyörälaukkupariani. Onnistuin kuitenkin jotenkuten sitomaan kamerareppuni tavaratelineen kylkeen niin, että pidempikin objektiivini kulki kätevästi mukana. Toinen tärkeä yksityiskohta polkupyörässä näissä oloissa oli juomapulloteline. Vettä tropiikissa kuluu, vaikka pyöräily ei sinänsä ole siellä yhtään kuumempaa tai rasittavampaa kuin kesähelteellä Suomessa.

Tältä retkeltä muistaakseni löysin tien vierellä piipertävän afrikantyllin.

Tulevaisuuden toivot

Yksi lintuprojektini sivuhaara oli yhteistyö koulujen kanssa. Afrikassa harva asia toteutuu sellaisena kuin sen oli suunnitellut, mutta jonkinlaista tulosta yleensä syntyy. Vein mukanani muutamat kiikarit, joista osa oli omista varastoistani ja osa lahjoituksena saamiani vanhoja, mutta käyttökuntoisia kiikareita.  Sopiva koulu löytyi Adjahan kylästä. Kävin siellä ensimmäisen kerran mopon kyydissä ja sen jälkeen omalla polkupyörälläni. Ajo-ohje: maantietä pitkin kunnes vastaan tulevat riisipellot, sitten heti niiden jälkeen vasemmalle ja sitten suoraan, kunnes pomppuinen hiekkatie vie koulun pihalle.

Laatikollinen lintukiikareita ja etenkin tuomani muistivihot ja kuulakärkikynät kiinnostivat koululaisia niin paljon, että rehtori joutui hätyyttämään ylimääräiset nuoret kotiin. Ydinjoukoksi jäi tusinan verran oppilaita, joukossa yksi luonnosta kiinnostunut tyttökin. Kielimuurin ylittämisessä auttoi koulun englanninopettaja, ja jonkin verran sain yksinkertaistetulla englannilla ja auttavalla ranskalla keskustelluksi suoraan oppilaiden kanssakin.

"Linturetki" tarkoitti käytännössä noin tunnin kestänyttä lintujen kiikarointia ja muistiin merkitsemistä koulun pihalla ja sen laitamilla. "Piha" tarkoitti lokakuussa jonkinlaista märkää luhtaniittyä, jonka jalkapallokenttä soveltui paremmin rantasipien ruokailumaastoksi kuin urheilukentäksi. Aika monia yleisimpiä lintuja onnistuimme näkemään, joukossa myös sen pihakosteikon reunamilla pyrstöään heilutellut keltavästäräkki.

Tällaisen muutaman retkeilykerran interventiolla on todennäköisesti aika pieni vaikutus. Toivon ja uskon kuitenkin, että ainakin joku oppilas saattio saada pienen kipinän luonnon katselemiseen muustakin kuin hyötynäkökulmasta. Tähän ja muutamaan muuhun alueen kouluun aion myöhemmin käydä lahjoittamassa lintukirjani, jahka saan sen ranskannnetuksi ja painetuksi. Tavallisetkin linnut voi nähdä uusin silmin, jos niille löytää kirjasta nimen.

Adjahan koululle lahjoitin yhdet kiikarit. Loput jätin Villa Karon toimistoon ajatuksella, että sieltä voivat koulut käydä lainaamassa niitä luontoretkilleen – joita toivottavasti järjestävät.

Pitäisiköhän lähteä uudestaan stipendiaatiksi ja organisoida luontoretkikoulutusta Grand Popossa?

Kaislikon rotevat raksuttajat

Talvehtivat pohjoisen linnut ovat Afrikkaan saavuttuaan yleensä hiljaista väkeä ja keskittyvät aterioimaan. Ne ovat juuri ylittäneet ensin Välimeren ja sen jälkeen Saharan ja menettäneet jokseenkin kaiken muuttomatkaa varten varastoimansa rasvan. Talvikuukausien mittaan ne lihottavat itsensä uudelleen paluumatkaa varten. Kevään lähestyessä ja voimien vähitellen palautuessa myös valon virittämät hormonit alkavat taas vaikuttaa, ja moni muuttolintu alkaa tapailla lauluaan.

Marraskuun loppupuolella kuulin Monojoen laajojen kaislikkojen keskeltä tuttua karkeaa laulua. Karre-karre-karre, kie-kie-kie! Kerttusten suvun jättiläinen rastaskerttunen availi siellä ääntään. Tämä hyönteissyöjä pesii Suomessakin kaikkein rehevimpien ja vakkakortisimpien ruovikoiden suojissa, jotka pystyvät kannattelemaan sitä ja sen ruokojen varaan rakentamaa pesää. Monen muun eteläisen lintulajin tavoin se on tällä vuosituhannella vähitellen laajentanut pesimisaluettaan. Nuoruudessani se oli suurharvinaisuus, mutta nykyään varsin tavallinen Vanhankaupunginlahden kaltaisilla lintulahdilla.

Rastaskerttusesta on vaikea saada kuvaa ilman onnistuneita piilokojujärjestelyjä, sillä se viihtyy syvällä ruovikon tai kaislikon kätköissä eikä edes harrasta laululentoja yleisen serkkunsa ruokokerttusen tapaan. Siksi tämä piirrokseni saa nyt kuvata lintua. Suvun tieteellinen nimi acrocephalus tarkoittaa teräväpäistä, mikä viittaa konkreettisesti kerttusten terävän nokkaan ja kiilamaiseen päähän. Lauluasennossa rastaskerttunen kuitenkin pörröttää sen verran otsaansa, että tämä tuntomerkki ei hyvin näy. Väritys on tasaisen ruskea, ja ainoa hyvä erityistuntomerkki on kerttuseksi suuri koko.

Rastaskerttunen pesii Etelä- ja Keski-Euroopassa ja Aasian lauhkeilla alueilla. Eurooppalaiset linnut talvehtivat – missäpä muuallakaan kuin Saharan eteläpuolisen Afrikan kosteikoilla. Siellä samoilla paikoilla voi tavata myös afrikkalaista pesimälintua ruskorastaskerttusta. Se on (kuulemma) hyvin saman näköinen ja laulaa myös kauas kuuluvaa, mutta erilaista laulua. Myös ruskorastaskerttusen laulua voi kuulla Monojoelta.

Ruskeampi mesinokka

Ruskomedestäjä on vaatimattomampi kuin säihkyvämmät savanni- ja keltavatsamedestäjä, mutta kyllä sitäkin voisi kolibriksi luulla. Aidot kolibrit ovat amerikkalaisia lintuja, mutta vanhan maailman medestäjät elävät samalla tavalla kukkien medellä ja muistuttavat hyvin paljon kolibreja. Pitkällä, ohuella ja usein käyrällä nokallaan ne hakevat värikkäistä kukista mettä. Toki ne syövät mielellään myös pieniä hyönteisiä, toiset lajit vähän enemmänkin. Nokan koko ja muoto kertoo lintumaailmassa usein paljon lajin ravinnosta ja ruokailutavoista.

Kun lintuharrastaja on aikansa ihmetellyt värikkäämpiä medestäjiä, katse alkaa osua myös tähän ruskeatäpläiseen lajiin. Ruskomedestäjät viihtyvät kosteikkojen laitamilla, joten niitäkin näkee Grand Popon lintuparatiisissa, Aubergesta joen vartta seurailevan tien varrella. Lajia tavataan Länsi-Afrikan rannikkoseuduilla ja suurten jokien varrella Liberiasta Angolaan.

Kuvan lintu on naaras. Koiras on tummanruskea, mutta sen selkähöyhenet haalistuvat käytössä niin, että lopulta selkä loistaa harmaana kuin urosgorillalla.

Outo lintu

Kotiinpaluu oli jo lähellä, mutten tietenkään malttanut jättää viimeisiäkään aamuretkiä väliin. Ajattelin jo tuntevani kaikki ne linnut, joita eteen saattoi puskista pölähtää. Pyörän selkään kannatti kuitenkin ennen aamiaista hypätä, sillä tutuistakin lajeista saattoi aina saada uusia ja entistä parempia kuvia. Lähdin siis toiseksi viimeisenä aamuna ajelemaan kohti toria ja maantietä. Varsinainen tavoitteeni oli joen toisella puolella, missä toivoin vielä saavani etsimeen siellä asustelevia arkoja pensassininokkia.

Ennen Hounsoukoèn kylää on pieni kosteikko, jonka laitaan yleensä pysähdyin. Tavanomaisten kutojien ja mehiläissyöjien lentoa katsellessa katseeni kiinnittyi yhtäkkiä kosteikon toisella puolella olevaan aivan outoon lintuun. Jokainen lintuharrastaja tietää sen tunteen, kun näkee jotakin, mistä tietää varmuudella vain sen, ettei ole sitä koskaan aikaisemmin nähnyt. Pääskymäisesti selkäpuolelta tumma ja vatsasta valkoinen lintu, joka ei mitä ilmeisemmin kuitenkaan ollut pääsky. Eihän minulla, pahus, tietenkään ollut edes Birds of Ghana mukana sillä kertaa.

Jouduin siis hiukan halveksittavalla tavalla kaivamaan kameran esiin ja ottamaan pitkällä putkella kuvia tästä oudosta linnusta. Retken jälkeen saatoin sitten majapaikassani ottaa lintukirjat esiin ja tutkia, mitä olin nähnyt. Ei minulla sillä hetkellä ollut varmaa käsitystä muusta kuin siitä, että kyseessä oli varpuslintu. Se taas on aika helppo arvaus, koska varpuslintulajeja on ylivoimaisesti eniten.

Purppuraselkämedestäjä. Tämän lajin nokka ei ole erityisen kolibrimaisen pitkä ja ohut, joten medestäjä ei maastossa tullut ensimmäiseksi mieleen. Laji on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa laajalle levinnyt, mutta Grand Popossa tämä yksilö jäi ainoaksi havainnokseni siitä. Tulevien Grand Popon -kävijöiden kannattaa kuitenkin painaa mieleen: jos näet pääskysen näköisen linnun, joka hyppelee pensaissa, se on todennäköisesti juuri tämä oudokki.

Lintuharrastajan saappaissa

Sellaiset varusteet, millainen laji. Lintuharrastus on maastolaji, ja maastossa tarvitaan siihen sopivat varusteet. Beninissä lintuja näkee monenlaisissa ympäristössä. Linnut ovat myös vähemmän aamuaktiivisia kuin kotimaassa ja lajista riippuen liikkuvat ja laulavat pitkin päivää. Siksi varusteitakin tarvitaan moneen lähtöön.

Paras perusvarustus keskipäivällä muototuu enemmän tai vähemmän stereotyyppiseksi tropiikkiunivormuksi. Shortsit, hyvät sandaalit, vaalea ja ilmava paita ja mieluusti myös päähine suojaamaan paahteelta. Vaaleaihoisen suomalaisen on lisäksi hyvä suojata paljaat ihoalueet aurinkosuojavoiteilla. Tarkkailuun riittävät tietysti kiikarit, jotka kulkevat kevyesti mukana, mutta kameravarustuksessa onkin sitten enemmän raahattavaa. Kiikarikotelon asemesta olen todennut näppäräksi sellaisen kevyen olkalaukun, jossa kulkevat mukana myös vesipullo ja lintukirja.

Aamuretket ovatkin sitten haastavampia. Kun lähtee liikkeelle auringonnousun aikaan, on etenkin kosteikkojen luona liikkeellä hyttysiä. Koska en halua lisätä malarian tai muiden hyttysvälitteisten tautien riskiä, hankin itselleni kevyet pitkät maastohousut, ohuita sukkia ja pitkävartiset kangastennarit. Varsinaisia kangasvartisia viidakkomaihinnousukenkiä ei syksyllä löytynyt, mutta sen sijaan ihan tavallisen K-kenkäkaupan hyllyltä löytyi palladiumin lähes samanlaiset tennarit. Näillä varusteilla uskaltauduin myös pensaikkoihin (jotka ovat usein enemmän tai vähemmän piikkisiä) ja kosteille niityille.

Kenkäkuvasta näkee, että tropiikissa varusteet ovat kovilla. Aurinko poltti vaaleistakin housuista värit, eivätkä nuo kengätkään muutaman viikon jälkeen enää ihan uusilta näytä. Jouduin muutaman kerran pesemään kengät, koska rannan tienoilla rämpimisen jälkeen ne olivat aamuisin paitsi märät, myös suolaiset. Kuohuva meri näet lennättää suolaista sumua pitkälle sisämaahan. Suola sitoo kosteutta, joten suolaiset kengät eivät kuivu kunnolla edes auringinpaisteessa, vaan ovat seuraavana aamuna jo valmiiksi vähän kosteat.

Tiivistetyt pikaohjeet: Suojaa päivällä itsesi auringolta, aamulla ja illalla pitkillä housuilla ja umpikengillä hyttysiltä. Varmista ennen matkaa, että ne kengät eivät hierrä. Tropiikissa nimittäin kaikki pikkuhaavat ja hiertymät umpeutuvat hitaasti.