tiistai 30. lokakuuta 2018

Turtur on eri kuin turturi

Kyllästyitkö kyyhkyihin? Ei mitään hätää, tämä on tällä erää viimeinen blogisarjassani. Kylän laitamilla voi hyvällä onnella nähdä vielä pikkuruista palmukyyhkyäkin pienemmän, hiekanruskean kyyhkyn, jolla on hennnon ruusunpunertava kaula ja selvästi harmaa päälaki. Yläperän musta raita vahvistaa määrityksen: sinitäpläkyyhky. Kuvan yksilö on vielä nuori, jolle aikuisen kyyhkyn siipien teräksensiniset täplät eivät vielä ole kehittyneet.

Sinitäpläkyyhky on Grand Popon kyyhkyistä pienin ja harvalukuisin. Niitä näkee – hyvällä onnella, kuten totesin – Aubergen naapuruston "lintuparatiisin" tienoilla.

Ai niin, se otsikko. Sinitäpläkyyhkyn tieteellinen nimi on Turtur afer, mistä voisi päätellä että se olisi jollakin tavalla "kaikkien turturien äiti". Kaikki varsinaisiin turturikyyhkyiksi luetut kuluvat kuitenkin sukuun Streptopelia, ja eurooppalainen turturikyyhky on Streptopelia turtur. Se taas on saanut nimensä äänestään "turr turr".

maanantai 29. lokakuuta 2018

Totoro

Pitkin päivää voi etenkin kylän kuivemmilla ja paahteisemmilla paikoilla kuulla reipasta, kolmitavuista "to-to-ro" -huhuilua. Tämänkään huhuilijan näkeminen ei välttämättä ole kovin helppoa, mutta kyllä se aika usein istuskelee avoimillakin paikoilla. Sahelinturturikyyhky on pieni, ei juuri palmukyyhkyä pienempi, mutta siitä sen erottaa helposti, kun näkee voimakkaan mustan niskalaikun. Lentoon pyrähtävä kyyhky paljastaa pyrstönsä valkeat reunasulat ja niihin alapuolella rajautuvan mustan raidan. Savanniturturikyyhkylläkin on niskassa musta poikkiraita, mutta se on suurempi ja rotevampi.

Melkein saman näköisten ruskeiden kyyhkyjen erottaminen voi tuntua vaikealta, mutta aina voi keskittyä opettelemaan niiden äänet. "Totoro!"

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Bonjour à Grand-Popo

Aikaisemmin esitelty palmukyyhky, "minipulu", on Grand Popossa varmimmin nähty kyyhky, mutta tämä savanniturturikyyhky on yhtä varmasti kuuluvin. Ensimmäiset aloittavat jo ennen auringonnousua rytmikkään aamutervehdyksensä "Bonjour-à-Grand-Popo", ja samaa jatkuu sitten koko valoisan ajan. Nämä palmukyyhkyä suuremmat kyyhkyt viettävät enimmän osan ajastaan puiden oksilla, mistä niitä ei aina ole helppo nähdä. Sieltä ne kujerruksensa lomassa napsivat erilaisia hedelmiä ja siemeniä syödäkseen.

Savanniturturikyyhky on pulun kokoinen, mutta sitä soukempi ja sulavaliikkeisempi. Ruskeasta yleisväristä erottuvat musta niskalaikku, silmiä ympäroivä tumma "naamari" ja vaaleampi, harmahtava päälaki. Savanniturturikyyhky on joustava menestyjä, joka viihtyy yhtä lailla kaupunkien puistoissa kuin syrjäisemmillä viljelysmailla. Kannattaa välillä pysähtyä tarkkailemaan lehvistön kahinaa ja kyyhkyjen kujerrusta, jotta palkinnoksi pääsee joskus näkemään tämän kauniin linnun.

lauantai 27. lokakuuta 2018

Pulu


Ihminen on vienyt muutamia eläinlajeja kaikille mantereille. Linnuista tunnettuja ovat kottarainen ja varpunen, jotka ovat paikoin pahojakin haitallisia vieraslajeja. Grand Popossa ei europpalaisperäisiä lintuja juurikaan näy. Ainoa poikkeus on pulu eli kesykyyhky, jonka luonnonvarainen kantamuoto on Euroopassa ja läntisessä Aasiassa paikoin kalliojyrkänteillä pesivä kalliokyhky. Villin kyyhkyn aistikkaan harmaa höyhenpuku on monilla puluilla muutunut eri tavoin kirjavaksi.

Grand Popon pulut viihtyvät syystä tai toisesta Villa Karon lähikortteleissa. Kauempana ne saavat antaa sijaa viidelle muulle kotoperäiselle kyyhkyslajille, jotka ilmeisesti menestyvät Länsi-Afrikassa pulua paremmin.

Siltä varalta, ettet tunne pulua: Kesykyyhky on useimpia afrikkalaisia kyyhkyjä suurempi ja rotevampi ja viihtyy paremmin maassa ja rakennusten luona. Hyvä tuntomerkki on lennossa vaaleana hohtava yläperä.

Kesykyyhkyjä myös kasvatetaan ruoaksi. Tienvarsilla näkee joskus häkkejä, joissa on myytäväksi tarkoitettuja kesykyyhkyjä.

perjantai 26. lokakuuta 2018

Kotimaan kaiho


Ensimmäinen tammikuussa 2018 Beninissä tunnistamani lintu oli haarapääsky. Siellä niitä lenteli, Cotonoun lentokentän yllä. Grand Popon taivaalla lentää myös sankoin joukoin näitä tuttuja pääskyjä. Erityisen paljon niitä näkee rannan ja kosteikon välissä Grand Popon ja Gbeconin kalastajakylän välissä. Pääskyt yöpyvät mielellään ruoikoissa ja kaislikoissa, mistä petojen on vaikea niitä saada kynsiinsä. Tämän tavan ne ottavat käyttöön jo loppukesällä pohjoisilla leveysasteilla.

Täsät tavasta kerääntyä suurin joukoin kaislikoitten suojaan on syntynyt niin pohjoislla pesimäseuduilla kuin etelän talvehtimisalueilla uskomus pääskyjen kaivautumisesta mutaan. Pohjoisessa kerrottiin vakavalla naamalla, kuinka ne talvehtivat pohjamudassa. Egyptissä taas oltiin varmoja, että pääskyt menevät kesäksi Niilin pohjaan.

Haarapääsky on täysiverinen muuttolintu, jota ei tavata pesivänä tropiikissa, toisin kuin tervapääskyn sukulaisiin kuuluvaa ilmameren hallitsijaa pikkukiitäjää. Jostain päin Eurooppaa nämä viilettäjät Beniniin saapuvat.

Niin haara- kuin räystäspääskynkin kanta Suomessa on pienentynyt selvästi. Syynä voi olla pesäpaikkojen ja ruoan väheneminen perinteisen karjatalouden vähennyttyä. Osansa voi olla myös talvehtimisalueilla tapahtuneilla muutoksilla. Ehkä lisääntynyt kuivuus muuttoreittien varrella koituu monelle pikkulinnulle kohtaloksi, kun syötävää ei riitä entiseen malliin evääksi matkalle. Kauas muuttavat linnut voisivat antaa meille pätevää tietoa ilmastonmuutoksen vaikutuksista, jos meillä olisi etelässäkin yhtä kattava havaintoja tekevä lintuharrastajien verkosto. Nyt on pakko vain arvailla.

EDIT: Tässä kuvassa näkyy etiopianhaarapääskyjä, jotka ovat tavallisia ja ympärivuotisia hengailijoita kylän sähkölangoilla. Mono-joen kosteikon yllä näkee kyllä runsaasti haarapääskyjäkin, samoin kuin muita pääskylajeja.


torstai 25. lokakuuta 2018

Keltanokkainen kälättäjä

Aluksi et huomaa niitä ollenkaan. Sitten ehkä kiinnität huomiota siihen, että puiden latvoissa lentää jotain omituisia isoja lintuja. Seuraavaksi kuulet kalkkunamaista kaklatusta sieltä latvuksista, todennäköisimmin aamuvarhaisella tai auringonlaskun lähestyessä.

Harmaaturako ei heti muistuta mitään meille tuttua lintua. hiukan fasaania pienempi, pitkäpyrstöinen ja nimensä mukaan yleissävyltään harmaa lintu lentelee kanalintumaisesti lyhyillä ja pyöreäpäisillä siivillään räpytellen puusta toiseen. Kun osaa oikealla hetkellä pysähtyä katsomaan, voi huomata myös jykevän keltaisen nokan ja niskahöyhenet, jotka välillä nousevat pieneksi töyhdöksi.

Harmaaturako on todennäköisin vaihtoehto, jos Grand Popon puissa näkee jonkin kyyhkyjä suuremman linnun (joka ei ole haarahaukka). Suurta nokkansa se käyttää hedelmien poimimiseen puista. Turakot ovat kotoperäinen afrikkalainen lintuheimo, joka on etäisesti sukua käkilinnuille.

Alimpana vanha yksilö. Sen vieressä kaksi nuorta lintua, joilla ei vielä ole lajille tyypillistä niskatöyhtöä.

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Piispoja piisaa


Tulikauluspiispa on vähän isompi ja rotevampi kuin viimeksi esittelemäni punaperäpiispa. Se viihtyy selvästi kuivemmassa ja pensaikkoisemmassa maastossa kuin lajisukulaisensa, jonka elinympäristöä ovat kosteat ruohikot. Tällä kirkonmiehellä on vartalossa enemmän mustaa, mutta toisaalta punainen päälaki ja musta naamari.

Retkilläni olen nähnyt tulikauluspiispoja Aubergen pohjoispuolelle suuntautuvan hiekkatien varrella ja punaperäpiispoja lähellä Grand Popon toria.

Piispojen yhteinen piirre on niiden hauskasti lepatteleva lentotapa. Ne molemmat myös istuskelevat muuta kasvillisuutta ylemmäksi kohoavilla heinänkorsilla ja oksilla. Paksu ja töpäkkä nokka paljastaa ne siemensyöjiksi, mitä sitten siellä tiheikössä napostellevatkaan.

Piispantarkastus

Katselin edellisiä lintukuvauksiani ja huomasin, että niiden värimaailma oli kovin mustavalkoinen. Punaperäpiispa (Euplectes franciscanus) onkin sitten vaihteeksi jotain ihan muuta.

Tiheikköjen ja kosteikkojen linnut pyrkivät useimmiten jollakin tavalla naamioitumaan niin, etteivät pedot ihan ensimmäisenä popsisi niitä kaislikosta. Toisilla on sitten aivan toisenlainen strategia.

Grand Popon tienoot ovat hyvin tasaisia ja alavia maita, ja heti kylän rajoilta alkavat laajat kosteikot. Mono-joen rannoilla on paljon kaislikkoa ja kosteaa ruohikkoa. Ne ovat piispojen maita. Hiukan varpusta pienemmät linnut lentävät erikoisella ja hauskalla tavalla pystysuoraan pyrähdellen, ikään kuin ne haluaisivat vielä erikseen korostaa kauas näkyvää väritystään. Kirkkaanpunaisia lintuja näkee usein tähystämässä pensaiden latvoissa ja korkeilla heinänkorsilla.

Ehkä niillä olisi jotain tärkeää sanottavaa ylhäisiltä saarnastuoleiltaan, niin kuin piispoilla mielestään yleensäkin on. Harmi, että se sanoma jää meiltä tavoittamatta.

maanantai 22. lokakuuta 2018

Ilmojen halki käy kiitäjän tie



Villa Karon ja tutkimuslaboratorion vieressä on talonraunio, jonka seinässä on kiintoisa muraali. Iltaisin sen yllä lentää parvi pääskyltä näyttäviä lintuja, jotka aina välillä huutavat iloisesti "klirrr"-ääniään. Jos pysähtyy katselemaan, saattaa hahmottaa huikeasti kiitävän tumman linnun, jolla hohtaa valkea yläperä kuin kotimaan navetanseinustoilta tutulla räystäspääskyllä.

Nämä vauhtiveikot ovat pikkukiitäjiä, ennen myös pikkutervapääskyiksi sanottuja. Niitä kutsutaan nykyään mieluummin kiitäjiksi, sillä ne eivät ole varpuslintuja eivätkä siten kovin läheistä sukua varsinaisille pääskyille. Tervapääskyn nimi on haluttu säilyttää, mutta sekin kuuluu kiitäjiin. Pääskyistä ne erottaa sirpinmuotoisista siivistä, jotka eivät näytä taipuvan keskeltä, vaan viuhuvat ilmassa jäykkinä. Kaikista linnuista kiitäjät ovat kaikkein tehokkaimmin vallanneet ilmakehän. Syntymäpesästään Hervannassa lähtenyt tervapääsky saattaa lentää yhtäjaksoisesti parikin vuotta ennen kuin laskeutuu tutkimaan mahdollista pesäkoloa josssakin Tampereen tienoilla.

Uhkaa lentää ohi, tämä tarina, palataan siis aiheeseen. Pikkukiitäjät ovat paikkalintuja, joita pesii Afrikan ja Aasian lämpimissä maissa. Ne pesivät yhdyskuntina siltojen alla ja muissa ihmisen niille rakentamissa puoliluolissa. Villa Karon pikkukiitäjien pesäpaikka on se asumaton talonraunio, jonka tyhjien huoneiden katonharjaan ne rakentavat pesiään, heinänkorsista ja höyhenistä syljellään kokoon liimaamiaan. Toinen suuri yhdyskunta pesii Mono-joen ylittävien siltojen rakenteissa Grand Popon torin luona.


Pikkukiitäjä pesällään



Samoissa parvissa pikkukiitäjien kanssa näkee myös afrikanpalmukiitäjiä, jotka ovat selvästi hoikempia ja pitkäpyrstöisempiä ja rakentavat pesänsä viuhkapalmujen latvustoihin. Katsotaan niitä myöhemmin, ainakin jos löydän palmun, jossa niitä asuu.

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Titityy, eli Tango Beninois

"Tii-tyy-ti-ti-tyy" Kuuntelin monena aamuna Aubergen ja Villa Karon välisistä pensaikosta kuuluvaa melodista vihellystä, joka kuulosti siltä kuin talitiainen olisi tapaillut perinteistä suomalaista tangomelodiaa. Sävel oli niin kaunis ja tarttuva, että olisin varmaan jo sovittamassa sitä tangoksi, jos säveltäminen kuuluisi taitopalettiini.

Kun tavoitteena on entuudestaan outojen linnunlaulujen määrittäminen, on palattava lintuharrastuksen alkumetreille. Jäin vaanimaan niiden puiden liepeille, joiden lehvistöstä tuo vihellys kuului. Tavoitin viimein vilahduksen linnusta, jota epäilin laulajaksi. Seuraavaksi hain sen kiikareila esiin, ja otushan osoittautui varsin kauniiksi pikkulinnuksi. Tiaisen kokoinen, mustavalkoinen lintu, jolla lisäksi on silmänurkassaan selvästi erottuva punainen täplä. Lintukirjan avulla se oli helppo tunnistaa: kylähelttasieppo.

Tätä tangolaulajaa ei ole helppo päästä näkemään, sillä se enimmäkseen puikkelehtii levistön suojissa. Valokuvaaminenkin on sen vuoksi lievästi sanottuna haastavaa, joten nyt on pakko tyytyä hiukan epätarkkaan ja rakeiseen kuvaan. Laulua kuitenkin kuulee monin paikoin siellä, missä on matalahkoa, mutta rehevää puustoa. Tii-tyy- ti-ti-tyy, miks' oon mä iloinen...

lauantai 20. lokakuuta 2018

Valkeat siivet


Ensi vilkaisulla ilmatila meren yllä on Grand Popossa tyhjä. Haarahaukat kaartelevat sielläkin vaanimassa pintaan uskaltautuneita kaloja, tai kenties meressä ajelehtivaa syömäkelpoista jätettä, mutta missä ovat kirkuvat lokkiparvet? Kun rannalla viettää vähän enemmän aikaa, näkee silloin tällöin valkoisen, kapeasiipisen, lokkia muistuttavan linnun taiteilevan terävin siiveniskuin jonkin matkan päässä rannasta.

Lokki se ei kuitenkaan ole. Ei lokkienkaan näkeminen mahdotonta ole talvikuukausina, jolloin pohjoisen pallonpuoliskon tiirat ja lokit kiertelevät maailman meriä. Tämä lokkimainen merilintu on kuningastiira. Se on hiukan suomalaista räyskää pienempi roteva tiira, joka on helppo tunnistaa vahvasta keltaisesta nokasta – ja koosta. Pesimäaikana kuningastiiralla on kokonaan musta päälaki ja selvästi erottuva niskatöyhtö. Talvipukuiset lokkilinnut ovat järjestään vaatimattomamman värisiä, ja kuvan kuningastiiratkin ovat sellaisia talvipukuisia.

Mono-joen suiston hiekkasärkillä näkee tämän paikallisena pesivän lajin lisäksi myös muita, pohjoisesta talvehtimaan tulleita tiiroja, jotka pysyttelevät tiukemmin joella eivätkä näyttäydy Grand Popon rannoilla. Niihin palaan myöhemmin.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Harakka kuin varis


Grand Popon rannoilla ja pihoilla näkee pieninä parvina vähän mustarastasta isompia, pitkäpyrstöisiä ja pikimustia lintuja, jotka pomppivat maassa touhukkaina ja pyrähtelevät välillä puihin.

Nämä vintiöt ovat paimenharakoita. Jos varikset ovat täällä harakan vaatteissa, ovat harakat siten vuorostaan mieltyneet variksen asuun.

torstai 18. lokakuuta 2018

Varis kuin harakka

Afrikanvaris on hyvin paljon eurooppalaisen variksen kokoinen ja  tapainen. Sen väritys vain tuo mieleen enemmän harakan kuin variksen. Suurin osa maailman varislajeista on yksivärisen mustia, kuten Suomessakin yleiset mustavaris ja korppi. Meillä varis pukeutuu harmaaseen viittaan, afrikanvaris on kauas näkyvästi mustavalkoinen.

Variksella ei ole Beninissä likimainkaan samanlaista roolia kuin Euroopassa, puhumattakaan intianvariksesta Aasiassa. Ihmisasutuksen liepeillä nekin viihtyvät, ja Grand Popossa niitä näkee harvakseltaan pareittain tai pienissä ryhmissä, jotka lienevät perhekuntia. Selvästi enemmän niitä lentelee Cotonoun kaupunkiympäristössä, ja Togon pääkaupungin Lomén rannoilla on jo suorastaan varisparvia.

Miksei Grand Popossa sitten ole parvittain variksia jätehuoltoa varmistamassa? Jokin muu laji tai jotkin muut ilmeisesti ovat vallanneet sen ekologisen lokeron, joka monessa paikassa muualla on taannut varisten menestyksen. Haarahaukka lienee yksi selitys, mutta epäilen myös joka paikassa kipittävien pienten vuohien olevan yksi painava syy siihen, että variksille ei riitä ruokaa. Syömäkelpoisista jätteistä ei periaatteessa ole pulaa, mutta nokkelat vuohet saattavat ehtiä kasoille ennen lintuja.

keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Kertut ja hertut ja muut


Kaikilla maailman lintulajeilla on suomenkieliset nimet. Se on merkittävä kultuuriteko. Maailman lintulajeja on uusimmassa, vuoden 2018 tammikuussa päivitetyssä lajiluettelossa 10 142. Tätä luetteloa täytyy säännöllisesti täydentää, koska uusin tutkimus tarkentaa aina lajimäärityksiä. Aiemmin saman linnun alalajeina pidettyjä lintuja on erotettava omiksi lajeikseen, kun geenitutkimus osoittaa että ne ovat erilaisempia kuin on luultu.

Vieraiden maanosien lintujen nimeämisen täytyy olla paitsi työlästä, myös hauskaa – sen verran hupaisia ja mielikuvituksellisia nimiä luettelosta löytyy. Hupaisuus ei kuitenkaan ole ollut tavoitteena, vaan suomenkielisillä nimillä on myös haluttu antaa tietoa lajien keskinäisistä sukulaisuussuhteista. Kun jokseenkin kaikki hyönteisiä syövät varpuslinnut ovat englanniksi "warblers", ovat suomalaiset hyönteissyöjät esimerkiksi kerttuja, kerttusia tai uunilintuja. Joitakin harvoja poikkeuksia on, kuten tervapääsky, jonka oikeastaan pitäisi olla "tervakiitäjä", koska se ei ole mitään sukua varsinaisille pääskyille, mutta jolla yleisön äänekkäiden vaatimusten vuoksi on taivuttu pitämään vanha ja tuttu nimi.

Kuvan lintu on englanniksi "Oriole warbler", siis suurin piirtein "kuhankeittäjäkerttunen", koska sen koko ja väri tuovat mieleen kuhankeittäjän. Laulukin on melodista ja kauas kantavaa kuten kuhankeittäjillä. Suomeksi se on kuitenkin luettu "herttujen" joukkoon. Olkoon se siis suomupääherttu.

Grand Popossa suomupääherttuja pääsee kuulemaan ja hyvällä onnella näkemään Aubergea viistosti vastapäätä olevan pöheikön liepeillä, sijoilleen unohtuneen leikkilaivan ja siirtomaa-aikaisen autiotalon takana. Kannattaa varustautua paitsi lintukiikareilla, myös jonkilaisilla kengillä tai ainakin hyvällä hyttyskarkoteannoksella.

tiistai 16. lokakuuta 2018

Melkein tuttu


Ainakin yksi Grand Popon linnuista on suorastaan harhauttavan tutun oloinen. Eikö tuo ole kotimaan kyntöpelloilta tuttu riukuhäntä?

Afrikanvästäräkki on kaikin tavoin meidän västäräkkimme tapainen. Se viihtyy ihmisasumusten luona, on kesyn oloinen ja juosta vilistää hyönteisten perässä pitkää pyrstöään keikuttaen. Kun sitä katsoo tarkemmin, huomaa että se on meidän västäräkkiämme aavistuksen verran rotevampi ja räikeämmän mustavalkoinen. Useimmat västäräkkilajit ovat selvästi muuttolintuja, mutta tämä ei välitä maisemien vaihtumisesta, vaan asustelee ikänsä länsiafrikkalaisessa kotikylässään.

Tiesitkö muuten, että västäräkki on Euroopan laajimmalle levinnyt lintulaji? Sitä tavataan kaikkialla Euroopassa Gibraltarilta Nordkapiin. Napapiirin takaiset lämpötilat varmaan puistattaisivat afrikanserkkua, jos niistä jotenkin pystyisi sille kertomaan.

Tämä veitikka asustaa Villa Karon pihapiirissä. Sen lähimmät lajinaapurit sirkuttavat hyvin västäräkkimäisesti reilun puolen kilometrin päässä Aubergen pihamaalla. Yksilömäärät eivät siten ole kovin suuria, vaikka lajia näkeekin enemmän kuin monta piilottelevampaa.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Tavikset III: Kyläbulbuli


Viimeiseksi vähäisin, mutta runsaslukuisin. Kyläbulbulia ei voi olla näkemättä tai kuulematta. Se saattaa olla alueen runsaslukuisin lintu. Hiukan suomalaisia rastaita pienempi, tervanruskea lintu, jolla on tummempi, usei pörröisen näköinen pää ja vaalea vatsa. Kyläbulbulit istuvat usein näkyvällä paikalla aika pystyssä asennossa. Ilmeisen kaikkiruokaisina lintuina ne touhuavat kaikkialla pitkin päivää, enimmäkseen kuitenkin puiden lehvistössä.

Kyläbulbulia voi tarvittaessa käyttää herätyskellona, sillä joka aamu noin varttia yli kuusi ne aloittavat laulukonsertin. Laulu ei ehkä ole kaikkein taiteellisinta sirkutusta, mutta reippaita säkeitä kuulee tuolloin kaikkialta. Innokkain laulu taukoaa pian, mutta ilmeisen sosiaaliset bulbulit visertävät muulloinkin aina jotain puuhatessaan. Ja nehän jaksavat puuhata.

Bulbulit kuulostavat meistä oudoilta, mutta ne ovat yksi vanhan maailman tropiikin menestyneistä varpuslintuheimoista. Läntisen Afrikan kyläbulbuli muistuttaa kaikin tavoin paljon minulle Sri lankasta tuttua punaperäbulbulia, jota ei liioin voi kotiseudullaan olla havaitsematta.

Tavikset-sarja päättyy tähän. Kun oppii tuntemaan palmukyyhkyn, haarahaukan ja kyläbulbulin, osaa tunnistaa lähes jokaisen kylänraitilla näkemänsä linnun. Toivottavasti näiden opetteleminen herättää halun oppia lisää!

sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Tavikset II: Haarahaukka



Haarahaukkaa ei voi olla näkemättä Grand Popon taivaalla. Se on tummanruskea, leveäsiipinen petolintu, joka kaartelee etsimässä ruokaa yhtä lailla peltojen ja joutomaiden kuin vesistöjenkin yllä. Toinen mahdollinen petolintu on tuulihaukka, mutta sen olemus on aivan toisenlainen: pienempi, kapeasiipinen ja sukkela. Äkkiä vilkaisten haarahaukan saattaa sekoittaa tummiin haikaroihin, joita myös lentää lepattelee Mono-joen ja kosteikkojen yllä, mutta viimeistään pitkinä sojottavat koivet ja pitkä haikarannokka paljastavat ne muiksi linnuiksi.

Haarahaukka ei ole ravintonsa kanssa kovin nirso, ja siksi se menestyykin. Jos elävää saalista ei löydy, ihmisasumusten luona on aina kaatopaikkoja. Kalastajia kannattaa myös aina seurata kalanperkeiden toivossa. Enin osa Beninin haarahaukoista asustaa siellä ympäri vuoden ja rakentelee sinne pesiään, mutta talvikuukausiksi Afrikkaan muuttaa täydennysjoukkoja Euroopastakin. Suomessa haarahaukkaa tavataan harvakseltaan, ja kenties joku Grand Popon yllä kaartelevista linnuista on kesällä käynyt ihmettelemässä Espoon Laajalahden lintutorneja.

Aloituskuvalla vähän härnäsin. Haarahaukan tärkeä tuntomerkki on sen selvästi lovipäinen pyrstö, joka erottaa sen helposti esimerkiksi hiirihaukasta. Alla olevassa kuvassa sekin tuntomerkki näkyy, samoin kuin siivenkärkien harittavat sulat. Tarkkasilmäinen katsoja huomaa myös kaartelevan linnun siipien lievän siksak-muodon.







Tavikset I: Palmukyyhky


Minkä hyvänsä paikan linnuista tunnistaa helposti 90%, jos opettelee muutaman yleisimmän lajin. Lajikirjosta riippuen näitä taviksia täytyy opetella kahdesta viiteen. Esittelen Grand Poposta ne kolme lintulajia, jotka opeteltuaan tunnistaa lähes jokaisen eteen tupsahtavan siipiveikon.

Palmukyyhky ei ole yksilömäärältään tämän triumviraatin ykkönen, mutta sitä ei kylänraitilla voi olla näkemättä tai kuulematta. Se on huomattavan pieni ja siro kyyhky, jolla on hiekanruskea höyhenpuku vailla kauas näkyviä tuntomerkkejä – paitsi pyrstön valkeat reunasulat. jotka näkyvät kun se pyrähtää kulkijan edestä lentoon. Palmukyyhkyjä näkee tepastelemassa kadulla tai pientareilla, istuskelemassa sähkölangoilla ja katonharjoilla tai lentelemässä yhdestä kyyhkyille tärkeästä paikasta toiseen.

Kun päivä ei ole kuumimmillaan, palmukyyhky kujertaa pehmeästi "hu-hu-HU-HU-hu-huu". Englanniksi se ilmeisesti kuulostaa hauskalta, koska palmukyyhkyn englanninkielinen nimi on "Laughing dove".

Muistutan, että kaikki tämän blogin kuvat ovat itse ottamiani, eikä niitä saa julkaista muualla ilman kirjallista lupaani. Blogia saa levittää.

Toiseksi muistutan, että olet tervetullut rahoittamaan tulevan lintuopaskirjani julkaisemista. Vastikkeena saat esimerkiksi kalenterin tai kehystetyn valokuvan. Tämä kuva on vahvasti ehdolla näihin tuotteisiin.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Siipeilyä Ganviéssa


Ganvié on Nokoué-järvellä Cotonoun pohjoispuolella sijaitseva, pääosin paaluille rakennettu kalastajakylä. Sen synnystä kerrotaan värikästä legendaa, jossa seikkailevat vihollisheimon sotilaat ja avulias jättiläiskrokotiili. Kylä on ällistyttävä kokemus, kuin suoraan jonkin fantasiaromaanin sivuilta: värikkäisiin beniniläisvaatteisiin pukeutuneet asukkaat melovat kanooteillaan kalastamassa, kuljettamassa tavaraa kylään tai muuten vain kauppa- ja koulureissuillaan. Villa Karon stipendiaatitkin pääsevät Ganviéen nyt rokotetutkimuksen siivellä, kun rokoteryhmille järjestetään parin viikon välein sinne retkiä.

Järven ruovikoiden ja kaislikoiden yllä ja reunamilla pääsee helposti näkemään muutamia lintuja, jotka muuten ovat vaikeammin havaittavissa. Kuvan kirjokalastajaa näkee myös Mono-joella, esimerkiksi Grand Popon torin luona, mutta järvellä niitä on paljon ja lähellä venereittejä. Kirjokalastaja on suurikokoinen, mustavalkoinen kuningaskalastaja, jota näkee tropiikissa kaikilla mantereilla. Ganvién-retkellä voi talvikuukausina nähdä myös toisen kosmopoliitin, kalasääsken. Kenties tälläkin retkellä näkemäni sääksi on pesinyt Hauholla tai Kirkkonummella ja on vastikään saapunut talvivesilleen. Runsaita lajeja ovat myös kaislamerimetso, haarahaukka ja riuttahaikara.

torstai 11. lokakuuta 2018

Käsityöläisiä Grand Popossa


Grand Popossa on monia taitavia käsityöläisiä. Kaislakutojakin kuuluu niihin – vai pitäisikö oikeastaan puhua nokkatyöläisistä? Kutojat on afrikkalainen varpuslinturyhmä, jonka lajit punovat heinistä taidokkaita, oksista riippuvia pesiä. Kaislakutojat rakentavat pesänsä kosteikkojen laidoille.

Pieni kaislakutojayhdyskunta on mangrovetiheikössä lähellä Aubergea. Kannattaa huolehtia hyttyssuojauksesta, jos haluaa käydä katsomassa näitä kauniita lintuja lähempää. Tämä kirkkaankeltainen on koiras, naaraat ovat vaatimatoman värisiä ja vaikeammin erotettavissa lähilajeista.

Linturetkellä Grand Popossa

Aamu-uninen afrikanviherkyyhkypariskunta Auberge du Grand-Popon luona
Aamun tunnit ovat kaikkialla parasta linturetkiaikaa. Tropiikissa lämpötilakin on silloin miellyttävimillään. Tänä aamuna tein pienen lähiretken kylän itälaidalle, missä pienet viljelyspalstat rajoittuvat mangrovepensaikkoon ja Mono-joen suiston kaislikkoihin. Kauniit ja pulleat afrikanviherkyyhkyt istuskelevat aamuisin tien vieren kasuariinapuiden oksilla.

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

Paluu Grand Popoon



Dominikaanileskikoiras ei ujostele.


Hanke on vasta alussa, mutta etenee. Puolitoista päivää Grand Popossa on tuonut jo 27 lintupinnaa, joista kolme minulle entuudestaan havaitsemattomia. Valokuvaamisessa on omat ”pienet” haasteensa, mutta luulisin seuraavien viikkojen aikana jokusen otoksen onnistuvankin.

Olin mopon kyydissä ensimmäistä kertaa lähes kuuteenkymmeneen vuoteen, kun kävin lähellä olevassa koulussa keskustelemassa projektiyhteistyöstä. Toivon mukaan ensi viikolla pääsemme siellä tositoimiin. Maanantaina toivon myös onnistuvani polkupyörän hankinnassa, jolloin liikkumiseni kylällä helpottuu.

Lintuhankkeeni näyttää herättävän iloista kiinnostusta paikkakunnalla. Iltapäivällä sain jo keväällä tekemästäni lintuoppaasta esitellä afrikanmetsäkalastajaa joukolle ilahtuneita ranskalaisia ja heidän beniniläisille oppailleen.


keskiviikko 3. lokakuuta 2018

Syysmuutto lähenee

Beninin-projektin alkuun ei ole enää kovin monta päivää. Matkavalmisteluista ovat jäljellä oikeastaan enää viime hetken viimeistelyt ja sen varmistaminen, ettei mitään oleellista ole unohtunut. Viisumi - check. Malarialääkitys - check. Hyttys-ässä - check.

Stipendiaattipaikka Villa Karossa varmisti sen, että matkan peruskustannukset pysyvät kurissa ja kohtuudessa. Muuten kyllä tällaiseen hankkeeseen saisi uppoamaan säästöjä niin paljon kuin vain ilkeäisi. Mopo onkin keulinut, mutta vain vähän. Totesin heti alkuun, että saadakseni vähänkään parempia valokuvia linnuista tarvitsen pidemmän teleobjektiivin. Se meni hyvin, sain objektiivin ja kevyen matkajalustan Top-Shotista alle tonnilla. (Ei sitäkään halvaksi kehtaa väittää, mutta hyvään optiikkaan saa helposti uppoamaan viisinumeroisenkin määrän euroja) Sen jälkeen oivalsin aika pian, että tarvitsen toisen kamerarungon voidakseni ottaa muitakin kuvia kuin vain lähikuvia linnuista. Käytettyjä Nikonin runkoja löytyy yllättävän edullisesti, joten sellainen sitten ostoslistalle. Loppujen lopuksi ostamani ”vanha” kamera on uudempaa mallia kuin entinen, joten kakkoskameraksi tarkoitetusta tulikin ykköskamera.

Kaksi kamerarunkoa tarvitsen siksi, että Grand Popon kosteassa ja pölyisessä ilmassa objektiivin vaihtaminen on riskaabelia sekä kameran että objektiivin kannalta. Toisaalta helpommissakin olosuhteissa menee kuvaustilanne äkkiä ohi, jos pitää kesken kaiken alkaa vaihtaa objektiivia. Sitäkin olen joskus tehnyt, joten tiedän mistä puhun.

Elämäntilanteen muuttuessa kesällä huomasin myös olevani vailla kaukoputkea, nykyornitologin rakkainta ystävää. En ollut ajatellut ottaa kaukoputkea mukaan Beniniin, mutta  Birdlifen lintumessuilla löysin Lintuvarusteen messutarjouksena ihastuttavan, kämmenelle mahtuvan teleskoopin - ja ostin sen.

Tänään ostin malarialääkkeet, eivätkä nekään ihan halvaksi tule. Vielä pitänee hommata hyviä puuvärejä, jotta voin toteuttaa koululaisille suunnittelemani kuvataidepajan. Lapsille pitää antaa vain hyviä työvälineitä kuvien tekemiseen, joten siihenkin taitaa mennä hiukan rahaa.

Ilmaiseksi olen toistaiseksi saanut vain muutamat hyväkuntoiset käytetyt kiikarit, jotka voin perillä ottaa ensin projektin käyttöön ja lahjoittaa sitten koululle. Johonkin hyvään kohteeseen päätyy lopulta myös polkupyörä, jonka yritän ostaa käyttööni heti Beniniin päästyäni.

Uusia ja käytössä olleita kiikareita odottamassa pääsyä Grand Popoon


Jos haluat tukea lintuoppaan valmistumista ja ympäristökasvatusprojektin toteutumista, joukkorahoituskampanja on voimassa vuoden loppuun asti. Tonni pitäisi saada kokoon, jotta rahoitus ylipäätään onnistuu. Ehkä sinä olet yksi pienistä puroista?

Martin-chasseur du Sénégal

  Un bel oiseau, de la taille d’un petit pigeon, avec la tête et le ventre gris claire, le dos et la queue couleur bleu brillant et un gros ...