Glitteriä

Pikipallero

Pieni ja pippurinen savannimedestäjä on helppo tunnistaa. Metallinkiiltoisen musta pieni lintu on kuumimman päivän aikana hyvin aktiivinen Ellei se lentele kukasta kukkaan imemässä (tai ehkä paremminkin nuolemassa) naskalimaisella nokallaan mettä, se istuu näkyvällä paikalla laulamassa pirteää säettään. Naaras muistuttaa hiukan keltavatsamedestäjää. Sillä on vihertävä selkä ja keltainen vatsa, muttei kuitenkaan koiraille tunnusomaisia säihkyviä värejä.

Savannimedestäjä on Grand Popossa yleinen. Se on tavallinen laji kaikkialla Saharan alapuolisessa Länsi- ja Keski-Afrikassa.

Yön valtiaat

Lepakot eivät ole lintuja, vaikka ne lentävät. Hämärissä näkemäsi  isot lentävät eläimet ovat kuitenkin todennäköisimmin lepakoita, esimerkiksi näitä Awalén portin luona puussa asustelevia hedelmälepakoita eli hekkoja.

Grand Popossa on kuitenkin myös yöllä aktiivisia lintuja. Aubergen viereisiltä autioituneilta tonteilta samoin kuin pääkadun varrella olevalta hautausmaalta voi jo varhain illalla tai aikaisin aamulla kuulla tasaista surinaa. Siellä laulaa silloin nauhakehrääjä. Se on hyvin paljon suomalaista kehrääjää muistuttava yöaktiivinen hyönteissyöjä, jonka äänikin on sattumalta hyvin samanlainen kuin Aleksis Kiven kehrääjälinnun. Suomalainen nimi juontunee siitä, että tasainen surina on tuonut mieleen pyörivän rukin äänen. Nauhakehrääjä on saanut nimensä pyrstössä olevista nauhamaisista koristesulista.

Yön lintuja ovat myös pöllöt. Joen varren metsiköiden suunnalta voi kuulla täplähuuhkajan huhuilua. Lähempänä asutusta viihtyy tornipöllö. Huuhkaja, jos sen nyt sattuisi näkemään, näyttää - niin, huuhkajalta. Iso harmaanruskea pöllö, jolla on korvamaiset höyhentöyhdöt. Tornipöllö taas on lennossa hyvin vaalea, etenkin vatsapuolelta. Sen naama on hyvin tyypillisen sydämenmuotoinen. Tornipöllö pesii ullakoilla ja autioita talonraunioissa.

Nauhakehrääjä ja täplähuuhkaja ovat yleisiä Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Tornipöllö on kosmopoliitti, jota esiintyy kaikilla mantereilla. Pohjoisilta leveysasteilta se puuttuu, samoin Aasian mantereen sisäosilta.

Kuuleeko herttua?

Nyt ei ole kyse kuninkaallisista. Kuljin melko säännöllisesti Grand Poposta torille ja siitä edelleen torille ja joen yli maantielle. Aamuinen reitti kulki Hounsoukoèn kylän vieritse ja sitä ennen laajan, korkeaa heinää ja kaislaa kasvavan luhtaniityn halki. Sähkölangalla tien vierellä istui usein pikkuruinen lintu laulamassa omaa yksinkertaista säettään: "tsiiih". Sama yksitavuinen säe toistui harvakseltaan, mutta joka kerta yhtä suurella innolla.

Tämä laulaja oli luhtaherttu. Pieni, jokseenkin tasaisen harmaanruskea ja vaatimaton lintu, jonka huomaaminen ja määrittäminen sai odottaa, kunnes isommat ja huomiota herättävämmät olivat ehtineet tulla tutuiksi. Tässäkin blogisarjassa on ressukka joutunut odottelemaan, että mukamas mielenkiintoisemmat linnut on esitelty. Toisin kuin moni muu pieni laululintu, luhtaherttu laulaa näkyvällä paikalla eikä kauheasti arastele katselijoita.

Luhtaherttu viihtyy kosteilla ruohikkomailla kautta trooppisen Afrikan. Saharasta se arvatenkin puuttuu, eikä eteläisin Afrikkakaan näytä olevan sille kyllin lämmintä seutua. Grand Popon luhtaniityiltä sen löytää – helposti, kunhan on ensin oppinut tunnistamaan sen. Sitten luhtaherttua kyllä kuulee, ja näkee.

Tuittupää

“Tuit-tuit-tuit-tuit” kuuluu pensaikosta, mutta tuittuilijaa ei näy. Nyt ollaan lintuharrastuksen kovempien haasteiden äärellä. Kun linnun näkee, sitä voi verrata lintukirjan kuviin. Sekään ei ole helppoa, jos lintu sattuu olemaan jokin pieni ja ruskea ”pikkulintu”. On kuitenkin monia lintuja, jotka tavallisesti tunnistetaan nimenomaan laulusta tai yhteysäänistä. Tämä tuittunokka on lyijykerttu.

Lyijykerttu viihtyy tiheissä pensaikoissa, niin kuin lukija on voinut varmaan päätellä. Se on suhteellisen helppo tunnistaa silloinkin, kun sen näkee. Vatsapuoli on harmaa ja siivet oliivinvihreät, nokka ohut, terävä ja pitkähkö. Laulu on kuitenkin paras tuntomerkki. Samaa ”tuitt”-teemaa lintu toistaa rytmikkäästi. Laulu on selvää ja kuuluvaa.

Lyijykerttu on yleinen varpuslintu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Grand Popossa se lauleskelee pensaikoissa vähän joka paikassa.

Liskojen kauhu

Maantien varrella matkalla Grand Poposta Comeen katse osui puuhun, jossa istui jokin. Ensi vilkaisulla katsoin, että peijakas, onko tuolla jokin pöllö vielä näin myöhään aamulla. Harmaa, jotenkin pyöreän ja pehmeän näköinen otus, joka istui pystyasennossa melko korkealla olevalla oksalla. Kiikarointi paljasti, että päiväpetolintu siellä kuitenkin istuskeli. 

Liskohaukka on keskikokoinen haukka. Laukaaseen voi hiukan muistuttaa liitohaukkaa, koska myös liskohaukka on yleisvaikutelmaltaan vaalea ja kumpikin laji istuu tähystämäsä näkyvällä paikalla. Liskohaukan erityisiä tuntomerkkejä ovat vatsan kauniit viirut, kirkkaan porkkananpunaiset jalat ja nokka sekä valkoinen leuanalus, jota halkoo musta pitkittäisjuova.

Liskohaukan tapaa saalistaa voi luonnehtia laiskaksi. Se istuskelee otsallaan tai sähkölangalla ja syöksyy sieltä paikalle pahaa aavistamatta ilmestyvän sisiliskon, pikkujyrsijöitä tai herkullisen ötökän kimppuun. Suurin osa päivästä kuluu oksalla istuessa - mihinkäs sieltä nyt lentelisi, samat liskot ne ovat joka paikassa. Joskus se voi kuitenkin tuntea tarvetta liikkua, jolloin se voi myös lekutella  paikallaan ilmassa tuulihaukan tai piekanan tavoin.

Liskohaukka pesii paikallisena sovussa aukeissa maastoissa kaikkialla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Grand Popossa sitä ei näe, mutta taajamien välisillä aukeilla mailla kyllä, jos vain osaa katsoa.

Musta se on valkoinen?

En ole väittämässä mustaa valkoiseksi. Tiirojen yleismaailmallinen perusväri on valkoinen, ja hyvin valkoiseksi on tämäkin pienten tiirojen parvi onnistunut itsensä Monojoessa pesemään. Tässä pyrähtelevä laji on kuitenkin mustatiira. Se on Euroopassa, Keski-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa pesivä,vaatelias rehevien kosteikkojen lintu. Pesimäaikana se on nimensä mukainen: pää, vatsa ja selkä ovat hiilenmustat, siivet, yläperä ja pyrstö harmaat. Talvipuvussa musta saa antaa sijaa valkoiselle. Vain päälaella säilyy musta baskeri, ja rinnan sivuilla on pieni tumma laikku.

Suomessa mustatiira pesii säännöllisesti muutamalla järvellä pieninä yhdyskuntina, kaikkiaan ehkä vain parikymmentä paria. Sen levinneisyys on selvästi eteläisempi kuin arktisiksi luonnehdittavilla kala-ja lapintiiralla. Viron rehevimmillä lintujärvillä mustatiira alkaa jo olla yleinen. Euroopan mustatiirat talvehtivat Länsi-Afrikassa Atlantin rannoilla.

Tiirat nostavat minun mieleeni kaksi kiintoisaa kysymystä. Miksi lokkilintujen talvihöyhenet ovat niin erilaiset kuin kesäpuku? Ja miksi tiirat viettävät kaksoiselämää: kesät matalilla ja suojaisilla sisävesillä, talvet hurjilla ulapoilla?

Rantapiipertäjä

Kaukaisissakin maissa tulee vastaan tuttuja. Kukaties tämä piipertäjä on edellisen kerran käynyt samaan aikaan kanssani Vanhankaupunginlahden elokuisilla lietteillä. Lintu on alavilta rannoilta tuttu kahlaaja, tylli.

Tylli on pienehkö kahlaaja, jolla kaukaakin nähtynä erottuvat hiekanruskea selkä ja valkoinen vatsa. Rinnan halki kulkee musta vyö, ja pää on selväpiirteisesti mustavalkoinen. Usein tunnistamissta helpottaa linnun tapa toistella nimeään "tyl-li".

Tylli on Siperiassa ja Pohjois-Euroopassa yleisenä pesivä kahlaaja, joka talvehtii Afrikan rannoilla, siperialaiset myös Lounais-Intiassa ja Sri Lankassa. Pohjoisimman Euroopan tyllien talvehtimisalueet ovat nimenomaan Länsi-Afrikassa, joten tuttuun yksilöön törmääninen ei ole täysin mahdotonta. Grand Popossa tyllejä näkee suojaisilla avoimilla lietteillä siellä, missä niitä kulloinkin sattuu olemaan. Nämä paikat vaihtelevat suuresti sadekauden päätyttyä ja maaston vähitellen kuivuessa.

Nolompi juttu

Tosi nolo. Lokakuussa satuin Monojoen suulle samaan aikaan suuren tiiraparven kanssa. Määritin sieltä silloin jo aikaisemmin esittelemiäni kuningas- ja riuttatiiroja sekä pienempiä mustatiiroja. Innoissani en kuitenkaan huomannut, että mustatiiraparven lisäksi joukossa oli suuri määrä hiukan suurempia tiiroja. Noloa on se, että sujautin jo tulosaa olevaan lintukirjaani tämän toisen tiiran kuvan muka mustatiirana. Mikä tämä eksoottinen lintu sitten on? Suomenlahden ja Saimaan rannoilta tuttu kalatiira.

Lokkilinnut ovat talvella hyvin erinäköisiä kuin kesällä, kun ne saapuvat pohjoiseen pesimään. Miksi ne näkevät vaivaa kehittääkseen kaksi erilaista höyhenpukua? Ehkä kesäpuvun väritys herättää lajikumppaneissa sellaisia tunteita, joihin ei ole varaa silloin kun tankataan ravintoa etelän rannoilla. Kirkkaat värit saattavat myös vaatia juuri sen verran ylimääräistä energiaa, ettei linnun kannata tuhlata ravintoa niien tuottamiseen. Kalatiiran päälaki on kesällä kokonaan musta, mutta talvipuvussa sen otsa on valkoinen. Kesällä kirkkaanpunainen ja mustakärkinen nokka onkin talvella kokonaan musta. Pitkät pyrstösulatkin tiirat kasvattavat vasta keväällä ennen paluutaan pesimäsijoilleen.

Kalatiiran pesimäaluetta ovat Euraasian ja Pohjois-Amerikan pohjoiset vesistöt. Pesimäaikanaan se viihtyy hyvin erilaisissa ympäristöissä meren rannoilta sisämaan järville, mutta talvikuukaudet se viettää valtamerillä, hyvinkin kaukana ulapalla. Beninissä sitä näkee silloin hyvällä onnella esimerkiksi juuri tuolla Monojoen suulla.

Voileipiä

Pienten talvipukuisten kalatiirojen joukossa on yksi isompi töyhtötukka, talvipuvussaan sekin. Sen englanninkielinen nimi Sandwich tern tuo aina mieleeni voileivät, vaikka nimi oikeasti viittaakin Kentissä sijaitsevaan Sandwichin paikkakuntaan. Suomeksi linnun nimi on riuttatiira. Se on isokokoinen tiira, vain vähän räyskää ja kunigastiiraa pienempi. Kesäpukuisella tiirailla on musta päälaki ja selvästi erottuva niskatöyhtö, talvipuvussa päälaki on epämääräisen harmahtava ja otsa vaalea. Ääni on tunnusomaisen kirskahtava kaksitavuinen ”kirrik”.

Riuttatiira on Beninissä tavivieras. Hyvällä onnella sen voi nähdä Bouche du Royn hiekkasärkillä, siellä missä Monojoki kohtaa Guineanlahden. Vanhassa maailmassa riuttatiiraa tavataan Länsi-Euroopan rannikoilla sekä Mustalla ja Kaspianmerellä. Suomea lähimmät esiintymisalueet ovat Virossa, Riianlahden matalilla hiekkarannoilla.

Nimensä ansainnut

Pitkäjalka on saanut ytimekkään suomenkielisen nimen. Se on keskikokoinen kahlaaja, jolla on pitkät, punaiset jalat. Hyvin pitkät. Vatsa ja kaula ovat valkoiset, siivet ja selkä sekä joskus pää mustat. Nokka on tumma, suora ja ohut. Ei voi erehtyä.

Pitkäjalat tarvitsevat koipiaan matalassa vedessä kahlaamiseen. Ravintonsa se poimii veden pinnalta ja vesikasveilta. Näitä koipeliineja näkee parhaiten matalien järvien rantavesissä, esimerkiksi Ahéméjärvellä tai Ganvién-retkellä. Kuvan linnut käyttivät hyväkseen korkeaa vettä Monojokea reunustavalla kosteikolla.

Pitkäjalka on kosmopoliitti, jota tapaa kaikilla mantereilla Antarktista lukuunottamatta. Beninissä on oma pesimäkantansa, joka saa talvella täydennystä Afrikassa talvehtivista eurooppalaisista pitkäjaloista. Suomessa tavataan harvakseltaan yksittäisiä seikkailijoita.

Valkoinen haikarako?

Tätä rantojen siniharmaata tepastelijaa ei äkkinäinen ymmärrä lukea mukaan valkoisten haikaroiden joukkoon. Riuttahaikara on kuitenkin siitä erikoinen laji, että sillä on samassa populaatiossa kaksi täysin eri näköistä värimuotoa. Toinen niistä on täysin valkoinen, toinen lähes yksivärisen siniharmaa.

Valitsin kuvaan helposti tunnistettavan harmaan värimuodon. Harmaahaikarasta sen erottaa helposti, sillä riuttahaikara on selvästi pienempi ja sopusuhtaisempi. Harmaahaikaralla on huomattavasti pidempi kaula ja lisäksi pitkät koivet. Riuttahaikara myös käyttäytyy ruokaillessaan aivan toisin. Kun isot harmaa- ja jalohaikarat seisoskelevat pitkiä aikoja paikallaan odottamassa että saalis ui jalkojen juureen, pienemmät silkki- ja riuttahaikara kävelevät pitkin rantoja, ottavatpa joskus ihan juoksuaskeliakin, joihin isot eivät juuri koskaan vaivaudu.

En nyt mene syvemmin lähilajien silkki- ja riuttahaikaran valkoisten yksilöiden eroihin, sillä totta puhuen joskus haikaroita pidempään katselelleenkin on mahdoton määrittää niitä varmasti. Tässä kuvassa näkyy kuitenkin yksi riuttahaikaran hyvä tuntomerkki: varpaat. Ne ovat aina keltaiset, ja – nyt tulee se tärkeä yksityiskohta – keltainen väri ulottuu jonkin matkaa koipeen ilman terävää rajaa.

Riuttahaikara on Monojoen rannoilla hyvin tavallinen näky. Maailmanlaajuisesti sitä tapaa Länsi-Afrikan lisäksi Itä-Afrikan rannikolla, Punaisen meren alueella ja trooppisen Aasian rannoilla. Kiintoisasti laji lienee asettumassa pysyväksi pesimälinnuksi myös Etelä- ja Pohjois-Amerikan välisille rannikkoseuduille ja Karibian saarille, missä sitä on tähän asti tavattu satunnaisesti.

Haikara se on kuin silkkiä vaan

Valkoiset haikarat oppii tuntemaan, kun on itselleen armollinen ja antaa niiden hahmon rakentua vähitellen. Jalohaikara on suuri, ja varsinkin pesimätön keltanokkainen jallu on helppo tuntea. Lehmähaikara on lyhytkaulaisempi ja vankkanokkaisempi kuin muut, sitäpaitsi se viihtyy karjalaitumilla eikä yleensä kahlaile vedessä. Pikkujalohaikara, silkkihaikara ja valkoinen riutahaikara ovat vaikeampia. Tämä onnekas kalastaja esittelee kuitenkin luotettavinta tuntomerkkiään. Selvärajaisesti keltaiset varpaat tummien koipien päässä varmistavat, että verkon päällä tasapainoilee silkkihaikara.

Ganvién-retkellä silkkihaikara on tavallinen näky. Myös Monojoella niitä tepastelee, mutta siellä määrittämistä hankaloittaa riuttahaikaroiden esiintyminen. Sillä silkkihaikaran lähisukulaisella kun on kaksi värimuotoa, tumma ja valkoinen, ja etenkin kaukaa on valkoista riuttahaikaraa usein melko mahdoton erottaa silkkihaikarasta.

Silkkihaikara on jalohaikaraa selvästi pienempi valkoinen haikara, jolla on tumma terävä nokka ja – niin, ne keltaiset varpaat, jotka erottuvat terävärajaisesti koivista. Vedessä kahlailevan haikaran varpaista on kuitenkin yleensä paha sanoa mitään. Pikkujalohaikaralla on keltainen nokka, joten siihen ei silkkihaikaraa voi sekoittaa.

Sillkihaikaran levinneisyys kattaa Afrikan lukuunottamatta aavikoita ja Kongon sademetsiä ynnä suuren osan Aasiaa ja Oseaniaa. Muuttolintuna sitä tapaa Etelä-Euroopassa ja Keski-Aasiassa, minkä lisäksi erillinen ympärivuotinen kanta on Englannin kanaalin molemmin puolin.

Kolmen kopla

Kirviset ovat enimmäkseen maassa viihtyviä pikkulintuja, jotka kooltaan ja olemukseltaan sijoittuvat jonnekin kiurujen ja västäräkkien välille. Kiuruista muistuttaa ruskea, enemmän tai vähemmän viiruinen väri. Västäräkkeihin viittaa hoikka muoto ja usein pitkähkö pyrstö. Eri kirvislajien erottaminen toisistaan on usein aika hankalaa. Siksi en oikeastaan yritäkään esitellä kolmea Grand Popon tienoilta löytyvää kirvistä erikseen, vaan niputan ne tässä yhteen ja toivotan seuraaville lintuharrastajille onnea lajinmääritykseen.

Vasemmalta oikealle: sänki-, kallio- ja nummikirvinen. Sänkikirvinen viihtyy pelto- ja laidunmailla. Sillä on tasaisen ruskea selkä ja vaalea, viiruton vatsa. Kalliokirvinen asustelee kuivemmilla ja kallioisemmilla seuduilla (vaikka tämä yksilö löytyikin aivan erilaisesta ympäristöstä). Se on voimakkaan viiruinen sekä selän että vatsan puolelta. Nummikirvinen on vaaleansävyinen, kuivilla suolakkomailla viihtyvä, melko peloton lintu. Sen äänet ja tapa kävellä pitkää pyrstöään keikuttaen tuovat ensimmäisenä mieleen västäräkit, mutta väritys paljastaa sen kirviseksi.

Sänki- ja kalliokirvinen elävät Bennissä paikkalintuina ympäri vuoden, sänkikirvinen hyvinkin yleisenä. Nummikirvinen pesii Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa ja talvehtii Saharan eteläpuolella, mielellään juuri kuivilla, hiekkaisilla rantaniityillä. Se on pesinyt Suomessakin harvakseltaan, mutta lähimmät säännölliset pesimäalueet ovat Baltiassa. Kaikki kolme ovat selvästi kookkaampia kuin Suomessa yleiset metsä- ja niittykirvinen.

Grand Popon seudulla sänkikirvisiä näkee, kun kuljeskelee pellonpielillä, mieluiten Monojoen toisen puolen laidunniittyjen liepeillä. Nummikirvisiä taas näkee talvikuukausina hietakannaksella Gbèconista itään.

Vielä yksi mustanaamio

Stipendiaattijakso Villa Karossa päättyi jo puolitoista kuukautta sitten, mutta kuvia lintulajeista riittää vielä muutamiksi päiviksi. Tämä mustanaamio kuuluu siihen joukkoon lintuja, joita seurasin residenssini parvekkeelta, kun ne touhusivat pihalla kasvavassa korva-akaasiassa. Mustakurkkukutoja pesii jossain lähistön metsikössä, mutta tämä puu on ainoa paikka, jossa pääsin sitä tarkkailemaan. Tämän lajin molemmat sukupuolet ovat melko saman näköisiä: vihertävä yleisväritys, oranssiin sävyttynyt keltainen vatsa ja pää, musta naamari sillmien ympärillä ja erityisenä tuntomerkkinä vaaleana erottuvat silmät. Koiraalla on lisäksi musta leukalappu. Tumma nokka on peippomaisen "puolitukeva", mistä voi päätellä linnun syövän sekä hyönteis- että kasvisravintoa.

Mustakurkkukutoja on yleinen Saharan eteläpuolisen Afrikan metsissä. Se kuitenkin pesii pareittain metsissä ja puistoissa eikä meluisina yhdyskuntina kuten kyläkutoja, joten sitä ei havitse yhtä helposti. Villa Karon pihalle sen houkutteli korva-akaasian siemensato. Tämä Aasialaista alkuperää oleva puu tuottaa runsaasti kierteisiä palkoja, jotka kypsyessään avautuvat ja paljastavat paljon meheviä siemeniä. Ne näyttävät kelpaavan monille linnuille, ja niinpä tässä puussa kävikin marraskuun loppupuolella aikamoinen siipien suhina.

Lentävä pesukarhu?

Ruskeankirjava, vähän rastaita suurempi lintu, jolla on pitkä ruskea pyrstö ja silmien yllä ruskea naamari kuin pesukarhulla. Tähystää melko matalalla vankan oksan päällä, lennähtää sieltä lähelle maanpintaa ja palaa oksalleen sudenkorento vankassa, hiukan koukkupäisessä keltaisessa nokassaan.  Onko se lentävä pesukarhu, niin kuin värityksestä ja naamarista voisi ajatella?

Ruskoharakkalepinkäinen kuuluu aitoihin lepinkäisiin ja näyttääkin sellaiselta. Pysty istuma-asento ja petolintumainen nokka ovat tälle lintuheimolle tyypillisiä. Ravintoon kuuluvat suuret hyönteiset, joskus myös sisiliskot ja pikkujyrsijät. Ruskoharakkalepinkäinen ei tiettävästi kuitenkaan metsästä pikkulintuja, kuten esimerkiksi Suomen lajistoon kuuluva isolepinkäinen eli lapinharakka, eikä se liioin harrasta saaliseläinten varastointia piikkisiin oksiin.

Grand Popossa nämä keltanokat viihtyvät Aubergen ja Villa Karon välisten metsiköiden ja pensaikoiden aukioilla. Helpoimmin niitä näkee heti Aubergen viereisellä kasuariinapuiden reunustamalla kentällä, missä ne saalistelevat usein pieninä, toisilleen sivistyneesti rääkyvinä ryhminä. Laji on yleinen esiintymisalueellaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa Senegalista aina Itä-Afrikan länsilaidoille asti. Kookkaana, avoimesti tähystelevänä ja melko pelottomana lintuna se on myös helppo havaita.

Hentonokka

Kaitanokkakutoja on nimensä näköinen. Kutojaksi sen tunnistaa keltaisesta väristä. Nokka on hento, mistä voi päätellä tämän lajin olevan erikoistunut hyönteispainotteiseen sekaravintoon. Koiraalla on musta naamari, otsaa ja kaulalappua myöten. Kuvan naaras on vaaleamman keltainen ja näyttää hieman hennolta kanarialinnulta.

Oranssinaamaisen kaislakutojan tavoin kaitanokkakutoja viihtyy mangrovekosteikkojen laitamilla, missä se rakentaa veden yllä roikkuvia heinistä ja palmunlehtisuikaleista punottuja pesiä. Vaatimaton pikkulintu ei herätä helposti ohikulkijan huomiota, mutta Monojoen varren kosteikoilla se on tavallinen. Levinneisyys Länsi- ja Keski-Afrikassa painottuu rannikolle ja suurten jokien varsille, missä on lajin vaatimia mangrovemetsiä.

Kaislanokkakutoja on autuaan tietämätön kantamastaan kolonialismin muistosta: ranskaksi se on nimetty tisserin de Pelzelniksi itävaltalaisen lintutieteilijän ja tutkimusmatkailija August von Pelzelnin mukaan. Minaksi sen nimi on Ahlɛnvi, kuten kaikkien muidenkin keltaisten pikkulintujen.

Vankkanokka

Kutojain suku on sangen suuri. Varsinaiset kutojat (suku Ploceus) ovat vaihtelevasti keltaisen ja mustan kirjavia, naaraat useimmiten vaatimattoman vihertäviä. Eri lajit viihtyvät erilaisissa ympäristöissä ja ovat erikoistuneet erilaiseen ravintoon. Heinäkutoja viihtyy kosteilla heinikkomailla, ja syö nokasta päätellen kovakuorisia siemeniä.

Koiras on varsin helppo tunnistaa: Vihertävä selkäpuoli, keltainen vatsa ja päälaki, musta naamari ja leukalappu ynnä jykevä, sinertävä nokka. Otsassa keltainen perusväri vaihtuu oranssinpunertavaksi häiveeksi.

Grand Popossa heinäkutojan maita ovat laajat kosteat heinikot kylän ja torin välillä Monojoen rantamilla. Laji on yleisesti levinnyt koko Saharan eteläpuoliseen trooppisen Afrikkaan.

Pyöräreittien varrelta

Ykkösvaltatie RNIE1 Cotonousta Loméen kulkee Grand Popon pohjoispuolelta ja ylittää Monojoen torin luona. Nykyisen maantiesillan pohjoispuolella on vanha, ruosteinen terässilta, jonka peltikannesta puuttuu palasia, mutta jota pitkin pääsee kyllä joen yli kävellen, mopolla tai polkupyörällä. Aukkoinen sillankansi tuntuu ensi alkuun hiukan epämiellyttävältä, mutta kun siihen tottuu, vanha silta on mukava reitti joen yli. Uudella sillalla ei ole liikaa tilaa pyöräilijälle, ja takaa tuleva iso rekka tuntuu vielä epämiellyttävämältä kuin jalkojen alla pilkottava vedenpinta.

Joen toisella puolella vanha tie jatkuu jonkin matkaa, kunnes se ison mainistaulun kohdalla muuttuu päätielle johtavaksi poluksi. Niin kuin käyttämättömille teille käy, kasvillisuus on alkanut vallata takaisin siltä asfaltoimalla vietyä tilaa. Joelta tullessa vasemmalla on laaja ja alava kookospalmumetsä, jonka pohja on sadekaudella upottavan saven peitossa. Kun maasto vähän kuivuu, siellä voi kuljeskella lehmänsorkkien luomia polkuja pitkin. Oikealla puolella, uuden ja vanhan tien välissä, on tiheää matalampaa pensaikkoa. Joen rannassa on vesihyasintin ja lumpeiden peittämiä allikoita, joilla voi nähdä afrikanjassanoita harppomassa kasvillisuuden päällä.

Näissä pensaikkomaisemissa voi rauhallisesti liikkuen tutustua ehkä ujoimpaan ja vaikeimmin havaittavaan lintuun Grand Popon pinnalistallani. Tavallisesti näkyy vain vilahduksia tummista ja tukevarakenteisista pikkulinnuista. Joskus kuitenkin kiikarin näkökentään osuu säröisellä asfaltilla ruokaileva lintu. Pensassininokka on tämä pensaikon kätköissä viihtyvä lintu, jonka nimi kuvaa sitä aika hyvin. Yleisväri on mustanruskea, mutta rinta loistaa punaisena. Hyvässä valaistuksessa voi erottaa myös vahvan sinisen nokan, jonka muoto oitis paljastaa linnun siemensyöjäksi (Spermophaga, kuten tieteellinen nimi kuuluu).

Pensassininokka on yleinen levinneisyysalueellaan, joka on se monille muillekin lajeille tyypillinen: Saharan eteläpuolinen metsäinen Afrikka Senegalista Itä-afrikan hautavajoaman rajoille.

Pyörällä päästään

Nyt en kerrokaan linnuista, vaan niiden löytämisestä.

Grand Popo sijaitsee lintuharrastuksen kannalta otollisessa paikassa meren ja joen välissä. Joen toisella puolen maasto saa vähitellen enemmän savannin piirteitä. Pelkästään kävellen pääsee havaitsemaan lähes kaikki keskeiset lintulajit, mutta joen takaiset savanni- ja peltomaat samoin kuin Monojoen suu edellyttävät jonkin kulkupelin käyttämistä.

Lintuharrastajan ihanteellinen menopeli on polkupyörä. Sen avulla pystyy laajentamaan sektoriaan oleellisesti. Pyöräillessä voi koko ajan samalla havainnoida ympäristöään. Myös lintujen äänet kuuluvat, toisin kuin autoillessa tai mopolla huristellessa.

Villa Karon luotettavan "vääpelin" Alphonsen avulla löysin tämän hyväkuntoisen pyörän Lomésta, Togosta. Kun sitten lähtiessäni myin sen edelleen Alphonselle, laskin maksaneeni "vuokraa" polkupyörästä reilut kolmekymppiä (euroina) yhteensä seitsemän viikon ajalta. Jos olisin ollut hiukan kaukonäköisempi, olisin ottanut vanhat pyörälaukkuni mukaan, mutta kamerat kulkivat jotenkuten mukana näinkin, kun olin torilta ostamallani köydenpätkällä sitonut kameralaukkuni tavaratelineeseen.

Laskin seitsemän viikon aikana ajelleeni reilut 700 km. Enimmäkseen pyöräilin noin kymmenen kilometrin säteellä Villa Karosta, mutta pisimmillään pistäydyin aamupäivän mittaisella retkellä vajaan 30 kilometrin päähän Ahème-järvelle. En pitänyt erikseen kirjaa "fillaripinnoista", mutta uskoisin että ehkä parikymmentä lintulajia olisi jäänyt näkemättä ilman polkupyörää.

Suosittelen vahvasti polkupyörää Villa Karossa pidempään oleskeleville. Tiet ovat enimmäkseen hyvässä kunnossa, asfaltoitu maantie jopa erinomainen polkupyöräilyn kannalta. Pimeällä liikenne on vaarallista, enkä silloin suosittele pyöräilemään, vaikka pyörässä olisi hyvät valot. Maantiellä kannattaa toki pitää silmät auki. Muut kulkijat osaavat ottaa pyöräilijän huomioon, mutta toisiaan ohittelevat autoilijat eivät aina hoksaa katsella kevyempiä kulkijoita. Hiekkateiden kunto vaihtelee. Päätie Bouche du Royn suuntaan on kantava ja hyvä, mutta sivutiet ja pientareet ovat pehmeää ja upottavaa hiekkaa. Lokakuussa, sadekauden rääppeillä, tiet olivat joskus hyvinkin märkiä ja kuraisia. Maaston vähitellen kuivuessa pienemmätkin polut olivat hetken aikaa hyvin kantavia, mutta sitten kuivuus alkoi muuttaa niitä pehmeiksi ja pölyäviksi.

Valtameren läheisyys on polkupyörälle suurin haaste. Ilmassa jatkuvasti leijuva suolainen sumu ruostuttaa kaiken teräksen nopeasti, minkä vuoksi polkupyöräkin vaatii säännöllistä huoltoa ja öljyämistä. Kaikkialle tunkeutuvan pölyn luulisin myös kuluttavan ketjua ja rattaita. Muutaman viikon käytön aikana pyörä pysyy kuitenkin oikein hyvin kunnossa.

Seuraavassa blogauksessa: lennokkain fillaripinnani

Sieppari manteliketapanissa

Aamuretkelläni lampsin palladiumit kasteesta märkinä vähitellen Villa Karoa kohti, kun näin pienen linnun. Kahdesta asiasta olin varma: tätä lintua en ollut aikaisemmin Grand Popossa nähnyt, ja kyseessä oli jokin sieppo. Tropiikissa elää omat siepponsa, ja sen lisäksi siellä on talvikuukausina pohjoisia vieraita. Siepoksi linnun paljasti pieni koko, pysty istuma-asento, pyöreämuotoinen pää tummine "kiltteine" silmineen, ja tietenkin tapa pyrähdellä oksalta nappaamaan lennosta pieniä hyönteisiä.

Tutulta lintu näytti, mutta tarkistin kuitenkin lintukirjasta. Harmaanruskea selkä, vaalea vatsa, pää ja rinta selvästi viiruiset. Hm. Ei tullut elämänpinnaa, sillä tämä sieppari manteliketapanipuun oksalla oli kotipuutarhoista tuttu harmaasieppo.

Hiukan myöhemmin tutustuin toiseenkin harmaasieppoyksilöön, missäpä muualla kuin Villa Karon pihalla. Harmaasieppo näyttää talvehtiessaan viihtyvän pitkään samoilla oksilla. Tämä jälkimmäinen suosi Villa Karon pihan suurta korva-akaasiaa, joka antoi sille sekä varjoa ja suojaa että lentäviä hyönteisiä.

Harmaasieppo on Suomessa kohtalaisen yleinen, ja hyvin todennäköistä sen näkeminen on talvehtimisalueillakin Saharan eteläpuolella. Se ei pidä itsestään meteliä, kunpahan istuu hiljaisena oksallaan ja lentelee saaliinsa perässä siinä ympäristössä.

Bonuskasvi: manteliketapani. Tämä Etelä-Aasiasta peräisin oleva suurilehtinen puu kestää auringon paahdetta ja suolaista pohjavettä, minkä vuoksi se on suosittu puu Aasian ja Afrikan trooppisilla rannoilla. Lisäksi se tuottaa runsaasti soikeita hedelmiä, jotka kypsyessään muuttuvat vihreistä punertaviksi ja putoavat maahan. Kuituisen ja sormet värjäävän kuoren alla on mantelimainen kivi, jonka sisällä on pieni, pähkinäinen siemen. Näitä "manteleita" kerätään yleisesti syötäväksi.

Are there Rastas in Benin?

On nitä Beninissä, rastoja. Ja yksi rastas. Tämä voisi olla vähän omituisen värinen räksä Kannelmäestä, ellei sateen maahan pudottama mangonraakile paljastaisi että ollaan jossain muualla. Kaikkien eksoottisten trooppisten lintuheimojen joukossa hyppelee afrikanlaulurastas, sukunsa ainoa edustaja seudulla.

Afrikalaulurastas suosii varjoisia paikkoja, joissa puiden alla on paljasta maata. Siellä se pomppii hyvin rastasmaisesti etsimässä matoja, termiittejä, puusta pudonneita hedelmiä ja mitä siellä nyt sattuu olemaan. Väritys on tasaisen harmahtava, vatsapuolelta ruskeaan vivahtava. Nokka on keltainen. Sen voi sekoittaa äkkiä nähtynä oikeastaan vain valkosuomutimaliin, joka kuitenkin viihtyy enemmän puiden oksilla ja liikkuu lörpöttelevinä parvina. Afrikanlaulurastas on Grand Popossa melko arka eikä päästä helposti lähelle, mutta kaupunkien puistoissa se on pelottomampi.

Afrikanlaulurastas on Grand Popossa tavallinen, vaikkei runsaslukuinen olekaan. Laji kuuluu siihen joukkoon lintuja, joiden levinneisyys kattaa Saharan eteläpuolisen Afrikan länsiosat Senegalista aina Ugandan ja Etiopian länsiosiin. Itä-Afrikan suuri hautavajoama näyttää jakavan mantereen melko tarkasti läntiseen ja itäiseen lintulajistoon.

Satunnaisia koreilijoita

Jos Grand Popossa näkee mustan, pitkäpyrstöisen linnun, joka hyppelee maassa ja lennähtää sitten oksalle, on todennäköisesti nähnyt paimenharakan. Jos näkee pitkäpyrstöisen, harakan näköisen linnun yksinään, epäilykset alkavat herätä. Paimenharakat nimittäin liikkuvat vilkkaasti rupattelevina perheryhminä. Jos lintu on metallinhohtoisen sinisenä kimalteleva, kannattaa ottaa esiin lintukirja.

Loistokottaraiset ovat sukua eurooppalaiselle kottaraiselle, mutta huomattavasti suurempia, ja niillä on sininen, hohtavan kiiltelevä höyhenpuku. Lajit ovat usein hankalia erottaa toisistaan, mutta yhellä on onneksi tuntomerkki, joka erottaa sen kaikista muista. Pitkäpyrstökottarainen on nimensä mukaisesti lintu, jolla on pitkä pyrstö. Sen muoto on selvästi kapeneva, mikä huonossakin valaistuksessa erottaa sen paimenharakan tasapaksulla tavalla pitkästä pyrstöstä. Toinen hyvä tuntomerkki on vaaleana erottuva silmä.

Pitkäpyrströkottarainen osui tavalliselle aamuretkireitilleni vain yhden kerran. Silloin se hyppeli Aubergen viereisellä camping-aukiolla, joka sivumennen sanoen on varsin hyvä paikka tähyillä lintuja. Lajin ydinaluetta on Saharan eteläpuoleinen savannivyöhyke, missä se liikkuu yleisesti pieninä parvina. Rannikollekin näköjään riittää yksilöitä sadekauden päätyttyä, mutta tavallinen laji se ei Grand Popossa ole.

Tchagra

Jos linnun nimi on pensaslepinkäinen, niin täytyyhän se valokuvata silloin kun se on pensaassa. Ruokansa tämä afrikanlepinkäisiin kuuluva lintu hakee enimmäkseen maasta, mutta puikkelehtii myös pensaissa. Se on pienen rastaan kokoinen ja näköinenkin, lepinkäiset eivät tulisi mieleen muusta kuin vankasta nokasta.

Ei tätäkään lintua oikein mihinkään muuhun voi sekoittaa. Kauniisti vaaleanharmaan, vaaleanruskean ja pähkinänruskean kirjava lintu, jolla on musta päälaki ja kauniisti mustavalkoraidallisen päänsivut. Jostain, mistä lienee, se on englanniksi ja ranskaksi saanut nimekseen "tchagra", tarkemmin sanottuna "tchagra à tête noire".

Saharan eteläpuolisessa afrikassa yleinen pensaslepinkäinen on helposti nähtävä lintu myös Grand Popon pensaikkojen reunoilla. Helppo paikka on Aubergesta pohjoiseen vievä tie, joka toiselta reunaltaan rajoittuu joen varren kosteikkoihin. Siellä niitä pomppii tielläkin ötökkäjahdissa.

Tuhkimo

Ääni paljastaa sen varpuseksi. Se viihtyy ihmisasutuksen luona niin kuin varpuset. Se vain näyttää jotenkin oudolta.

Leikitäänpä ajatuksella, että varpunen olisikin maalattu vesiväreillä sellaiseksi kuin me sen tunnemme. Sitten ajatellaan, että se vesiväreillä maalattu varpunen olisi unohtunut hetkeksi ulos sateeseen. Suurin piirtein sillä tavalla saataisiin aikaan tuhkavarpunen. Sillä on ruskea selkä, siivet ja pyrstö, muuten se on tuhkanharmaa. Ensivaikutelma on ikään kuin piirteettömäksi laveeratusta varpusesta.

Tuhkavarpusia näkee Grand Popossa yksittäin, ei sirkuttavina parvina niin kuin suomalaisia "jouluaamun varpusia" tai tällä vuosituhannella hurjasti runsastuneita pikkuvarpusia. Parvilinnun ekologinen lokero on täällä Saharan eteläpuolella kyläkutojalla, jonka naaraat hassua kyllä melkeinpä näyttävätkin enemmän varpusilta.

Vaatimattomuus kaunistaa

Jotkut ovat suuria ja mahtavia. Toiset ovat värikkäitä, toiset ovat kuuluisia kaunniista laulustaan. Sitten on niitä pieniä, harmaita ja hiljaisia. Hiirimedestäjä on niitä.

Hiirimedestäjä on harmaansävyinen pikkulintu, jolla on valkeahko vatsa. Silmän molemmin puolin on selvästi erottuvat vaaleat juovat. Nokka on ohut ja terävä, mutta lähes suora verrattuna muiden medestäjälajien nokkaan. En olisi huomannut koko lintua, ellei korva-akaasian siemensato olisi houkutellut sitäkin. Ensimmäisenä kiinnitin huomiota korkeaan, mutta hiljaiseen piipitykseen, joka toi mieleen hippiäis- ja tiaisparven suomalaisessa kuusikossa. Kun aloin seurata ääntä, aloin hahmottaa näitä pieniä ja harmaita, mutta söpöjä lintuja.

Hiirimedestäjä on Grand Popossa tavallinen, mutta vaatimattomuutensa vuoksi jäänee useimmiten huomaamatta.

Huis hais

Nolottaa. Tämän veitikan tulkitsin samaksi kuin toisen saman kokoisen linnun, joka viihtyi samassa korva-akaasiapuussa. Vieläpä julkaisin aikaisemmassa blogikirjoituksessani väärällä identiteetillä. Korjasin nyt oikean kuvan ruskokerttutimalista kertovaan juttuun. Tämä lintu ansaitsee tulla julkaistuksi uudestaan oikalla nimellään.

Isohuiskulepinkäinen siinä istuu. On siinä jotain samaa kuin ruskokerttutimalissa, harmaanruskea selkäpuoli ja punertava vatsa. Tämän linnun vatsapuolen sävy on kuitenkin selvästi tummempi ja lämpimämpi, ja harmaan pään ja punaruskean leukalapun välinen raja on selvä. Kuvassa on naaras; koiraalla on valkoinen vatsa ja tumma selkä.

Huiskulepinkäiset kuuluvat samaan afrikanlepinkäisten heimoon kuin guineanlepinkäinen ja pensaslepinkäinen. Mikään niistä ei ensimmäisenä tuo mieleen varsinaisia lepinkäisiä, mutta niille ne kuitenkin ovat sukua.

Tunnustan nöyrästi olevani varsin aloitteleva Länsi-Afrikan lintujen tuntija. Monet esittelemistäni linnuista olen aluksi määrittänyt väärin ja joutunut sitten korjaamaan määrityksiäni jälkeenpäin. Moni lintu on ollut viikkokaupalla täysi mysteeri, kunnes yksityiskohdat ovat loksahtaneet paikoilleen ja määritys on ollut varma. Edelleenkään en osaisi aivan lonkalta määrittää kaikkia pieniä ruskeita varpuslintuja. Muutaman lajin määrittämisessä on valokuvista ollut korvaamattomasti hyötyä, kun tuntomerkkejä on voinut tutkia kuvista kaikessa rauhassa. Tämä isohuiskulepinkäinenkin oikeastaan löytyi vasta jälkeenpäin, kun kuvat alkoivat näyttää epäilyttäviltä ja aloin selailla lintukirjoja uudelleen.

Ruskettunut koipeliini

Harmaahaikaralla on vähemmän tunnettu sukulainen. Äkkipäätään se voi näyttää tavallielta harmaahaikaralta, joka paistattelee nousevan auringon punaisessa valossa. Sitten kun muistaa, että on keskipäivä ja aamurusko kaukana takana, huomaa punaruskean värin olevan linnun omissa höyhenissä.

Ruskohaikara on hiukan harmaahaikaraa pienempi, mutta muuten hyvin samantapainen. Pitkät koivet, huomattavan kuperina ilmaa kauhovat siivet, lennossa mutkalle kääntynyt pitkä kaula. Punaruskea väri näkyy hyvin erityisesti päässä, kaulassa ja rinnassa. Kun harmaahaikara näyttää kauempaa usein hyvin vaalealta, ruskohaikaran yleisväritys on tumma.

Grand Popossa ruskohaikara on ehkä jopa hiukan runsaslukuisempi kuin harmaahaikara. Se kuitenkin suosii tiheämpää kasvillisuutta kalastuspaikkaa valitessaan, joten sitä ei yhtä usein näe patsastelemassa kuin harmaahaikaraa. Todennäköisimmin ruskohaikaroita näkee lentämässä yöpymisaikoiltaan kalavesille ja takaisin. Beninissä ruskohaikara on enimmäkseen talvella tavattava laji, jonka lähimmät vankat pesimäalueet ovat Senegalissa. Lajin levinneisyysalue Euroopan, Afrikan ja Aasian lämpimissä osissa on laaja, mutta toistaiseksi se ei ole yltänyt lähellekään Baltiaa tai Suomea.

Se pieni ero

Punaperäpiispa on esiintynyt tässä blogissa ennenkin. Piispat ovat kutojiin kuuluvia varpuslintuja, jotka viettävät enimmän osan vuodesta korkean ruohikon kätköissä. Pesimäaikaan, sadekauden lopuilla lokakuussa, ne ilmestyvät näkyviin. Ja kun sanotaan "näkyviin", se myös tarkoittaa sitä. Koiras saa loistavan punaisen höyhenpuvun ja esittelee sitä korkealta pensaiden ja heinänkorsien latvoista. Reviirillään se myös lentää erikoisella tavalla pomppivaa soidinlentoa, jotta se varmasti tulisi nähdyksi. Naaras taas on juuri sellainen pieni ja epämääräisen ruskeankirjava lintu, jollaisten määrittäminen vaatii runsaasti kokemusta (ja joskus mielikuvitusta). Kuvassa ovat molemmat, naaras vaatimattomuuttaan koirasta alempana samalla oksalla.

Grandpopolainen luontoasiantuntija tunsi linnun, muttei osannut nimetä sitä minaksi. Hän oli vakuuttunut, että ne lentävät paikkakunnalta jonnekin pois lyhyen soidinajan jälkeen. Minä en vakuuttunut. Totuus on omalla tavallaan kiehtovampi: soidinhurmasta toivuttuaan koiras palaa piilottelevaan elämäntapaan ja jopa pudottaa koreat punaiset ja mustat höyhenensä. Jos sen onnistuisi sitten näkemään, sitä ei naaraasta erottaisi.

Hetken aikaa se pieni ero kuitenkin on olemassa, ja omaa viehätysvoimaansa tihkuva koiras liehuu punalippuna heinikon yllä. Kelpaa sitä sitten kuivalla kaudella muistella.

Lunta hatussa

On Beninissäkin lunta. Se vain ei ole maassa, vaan tämän pienen linnun päässä. Sen tieteellisen nimen Cossypha niveicapilla jälkimmäinen osa tarkoittaa suurin piirtein sitä. Suomenkielinen nimi tiheikköpunatasku puolestaan kertoo, että lintu viihtyy tiheiköissä ja tulee sieltä hyvin harvoin näkösälle. Todennäköisimmin sen paljastaa pensaista kuuluva huilumainen vihellys tai sointuvaa, samoin huilumaisen kirkasta säettä toistava laulu.

Harmi. Tiheikköpunatasku on kaunis lintu, Mustat siivet ja pää rajoittuvat terävästi punaruskeaan rintaan. Niskan yli ulottuu saman värinen punaruskea kaulus. Päälaki on puhtaan valkoinen, aivan kuin siinä olisi viiru juuri satanutta lunta.

Laji on Saharan eteläpuolisessa trooppisessa Afrikassa laajalle levinnyt ja yleinen, mutta piileskelevä. Grand Popossa sitä voi tähystellä – tai kuulostella – Aubergen pohjoispuolisten mangrovetiheikköjen reunamilla, missä on runsaasti lajille sopivia tiheikköjä.

Tiheikköpunataskun myötä toivotan kaikille tämän blogin seuraajille hyvää uutta vuotta 2019!