Un "tivi" à ventre jaune

Le souimanga à ventre jaune a le ventre jaune, et le dos, la tête et la poitrine noirs métalliques. La tête brille dans un teint vert et la poitrine dans un teint pourpre. Le bec est fin, long et courbe comme une faucille. La femelle présente un plumage plus modeste, avec différentes nuances de brun.

Paluumuuttajia

Ne palaavat! Pajulintu pyydysti hyönteisiä kasuariinapuun oksilla Grand Popossa marraskuussa ja tapaili välillä laulusäettäänkin. Nyt se on toivottavasti suoriutunut hyvssä voimissa pitkästä muuttomatkastaan pohjoision pesimämetsiinsä. Ensimmäiset pajulinnut ovat saapuneet Suomeen, missä tämän "mollipeipon" laulua jo kuulee.

Näiden pienten lintujen matka Länsi-afrikan talvehtimismailta Suomeen herättää kunnioituksen. Metsä- ja savannimailta niiden on lennettävä ensin Saharan yli, sitten käytännössä samoilla rasvoilla Välimeren ylitse. Etelä-Euroopassa voi hetken hengähtää ja ruokailla, edellyttäen ettei joudu barbaaristen pikkulinnunpyydystäjien liima-ansoihin ja ruokapöytään. Seuraavaksi on ylitettävä Alpit, ja niidenkin jälkeen on vielä pitkä matka ennen kuin päästään Itämeren pohjoispuolelle.

Vahvimmat päsevät perille. Tervetuloa!

Tosielämän punavihreät

Punavihreistä on puhuttu paljon, varsinkin näin vaalien alla. Kaikki eivät ole aivan yksimielisiä siitä, onko "punavihreitä" politiikassa ylipäätään olemassa, mutta ei nyt mennä siihen. Läntisen Afrikan savanneilla viuhahtelee kuitenkin ihan todellisia punavihreitä. Savannikaijanen on pieni ja touhukas lintu, joka lentelee pienissä parvissa pysyttelemättä pitkää aikaa samalla paikalla. Tässä se tuo hiukan mieleen isomman aasialaisperäisen sukulaisensa kauluskaijan, jonka populaatioita on 2000-luvulla syntynyt useisiin Keski- ja Etelä-Euroopan kaupunkeihin.

Savannikaijasen lämminsävyistä vihreää höyhenpukua koristaa naaman punainen (koiras) tai oranssi (naaras) väri. Beninin linnustossa sitä ei voi sekoittaa mihinkään muuhun lintuun. Laji elelee enimmäkseen savanneilla, mutta monen muun savannilajin tavoin pyrähtää kuivalla kaudella silloin tällöin myös rannikon rehevämmille alueille.

Jotta vertaus "punavihreisiin" olisi täydellinen, on tällä kaijasella esitellä myös sateenkaarikuvio. Lentoon pyrähtävä lintu paljastaa taivaansinisen yläperänsä ja pyrstön vihreät, punaiset ja keltaiset kuviot.

Tervetuloa!

Tätä kirjoitettaessa takatalvi yrittää keskeyttää huhtikuun keväiset säät, mutta ei se kevään etenemistä pysäytä. Ensimmäiset kahlaajat ovat jo saapuneet Etelä-Suomen kosteikoille. Niiden joukossa on myös tyllejä, ruskean ja valkoisen sävyisiä pienen puoleisia kahlaajia. Kuvan tylli piiperteli marraskuussa Ouidah’n laguunin lietteillä, orjatien varrella.  Samanlaisilla lietteiköillä ne viihtyvät pohjoisilla pesimäseuduillaankin.

Muiden kahlaajien tavoin tylli viivähtää pohjoisessa juuri sen aikaa, että se ehtii saada poikasensa siivilleen. Suomeen tyllit saapuvat huhti-toukokuussa, ja jo heinä-elokuussa ne kerääntyvät hyville lieterannoille matkallaan takaisin etelään. Kahlaajat ovat vahvoja lentäjiä, jotka eivät monta kertaa pysähtele matkalla Suomesta Beniniin.

Tervetuloa!

Portti lintupuutarhaan

Auberge de Grand Popon kohdalta lähtee tie pohjoista kohti. Muutamien askelten päässä risteyksessä rikkaruohojen ja villien passionköynnosten koristelemien riikinkukkopensaiden lomassa on vaatimaton polkupahanen. Se alittaa vehreän neempuun ja laskeutuu sitten kohti magrovekosteikkoa. Kannattaa hiukan katsella sivuilleen, sillä tämä on ainoa paikka, jossa pientä ripsaturistiryhmää opastaessani näin käärmeen luikertavan vikkelästi karkuun. Koska se hyvin todennäköisesti oli kobra tai mamba, kannattaa käärmeiden olemassaolo ottaa tässä vakavasti.

Alhaalla kosteikolla selviää, miksi tässä on polku. Tänne nimittäin tuodaan hotellin keittiöstä jätteitä poltettavaksi. Lintuharrastajana olen tottunut siihen, että hyvät lintupaikat ovat usein kaatopaikkojen ja tunkioiden liepeillä, mutta vähemmän siedättyneen luonnonharrastajan lienee hyvä tietää tämä yksityiskohta ennakkoon.

Tässä näkee ja kuulee aina joitakin kiinnostavia lintuja. Neempuu on tärkeä suojan ja ravinnon lähde sinitöyhtömonarkille, metsäbulbulille ja kylähelttasiepolle. Rannan pensaiden oksille rakentavat riippuvia pesiään kaislakutojat, ja mangroven suojista huutelevat guineanlepinkäiset "helios!"-huutojaan. Kauempana olevat mutaiset lampareet ovat kahlaajien ja haikaroiden suosiossa, riippuen siitä mikä vuodenaika on meneillään. Lirot, rantasipit, pitkäjalat ja varjostajahaikarat tulevat kukin vuorollaan tutuiksi. Korkean veden aikana malakiittikalastaja istuskelee oksallaan tähystämässä kaloja, ja kauempaa kaislikosta kuuluu kevääseen heräävän rastaskerttusen karheaa laulua.

Biologit puhuvat reunaefektistä. Lintulajisto on rikkaimmillaan paikoissa, joissa erilaiset elinympäristöt kohtaavat. Tässä niitä reunoja riittää. Lempipaikkani.

Ouidah'n iloinen leski

Kun eri asioista kiinnostuneet ihmiset törmäävät, universumiin ilmestyy kiinnostavia ajatuksia. Wikipedistin ja tuoreehkon Villa Karo -stipendiaatti Heikki Kastemaan ansiosta maailmani avartui juuri mielenkiintoisella selityksellä sille, miksi tätä lintua ja sen lajisukulaisia sanotaan suomeksi leskiksi. Kuvan lintu on dominikaanileski, ja toinen Grand Poposta tuttu saman suvun Vidua lintu on kyläleski.

Olen jotenkin itsestään selvästi kytkenyt mielessäni nimen siihen, että lesket ovat pesäloisia. Dominkaanilesken poikaset varttuvat pronssimanikkiemojen hoivaamina, ja kylälesken jälkikasvusta huolehtivat ruusupeipot. Leskikoiraat ovat tavallisesti mustia, mikä sekin vahvistaa mielikuvaa surevista leskistä. (Eihän leskeydellä tietenkään ole mitään tekemistä lapsettomuuden kanssa, mutta kerrankos sitä mielikuvat lipsuvat.)

Nimen tarina onkin vaiheikkaampi. Englanniksi dominikaanileski on nimittäin Wydah, alkujaan ilmeisesti "Wydah Bird", ja kun hetkisen miettii, hoksaa että Wydah on yksi Ouidah'n kaupungin vanhoista nimistä. Dominikaanileskellä on Afrikassa laaja levinneisyys, mutta europpalaiset, tai ainakin englantilaiset, kiinnittivät siihen huomiota orjakauppareissuillaan Ouidah'ssa – korjaan: Wydah'ssa. "Ouidah-lintu". Toiset, jotka eivät ehkä tienneet koko Ouidah'n olemassaolosta, oikoivat vähän kirjoitusasua, jolloin linnusta tuli "Widow Bird". Se taas oli pohjana, kun lintusuvun tieteellistä nimeä väsättiin, jolloin suvun nimeksi tuli leskeen viittaava Vidua.

Niinpä sitten lopulta suomenkielisiä nimiä pohtinut tomikunta nimesi koko Vidua-suvun leskiksi. "Dominikaani" linnunnimessä puolestaan tulee ranskankielisestä nimestä "veuve dominicaine". Siinä olisi taas sitten oman selvityksensä aihe, mistä ranskalaiset keksivät sen dominikaanin.

Dominikaanilesket ovat suurimman osan vuodesta melko huomaamattomia pikkiriikkisiä lintuja muiden Grand Popon nurmikoilla hyppelevien saman kokoisten kutojalintujen seurassa, mutta pesimäaikaan lokakuussa koiraille kasvaa pitkät pyrstösulat, ja niiden käyttäytyminen muuttuu. Reviirin vallannut koiras esittelee soidinlennossa pyrstöään ja ajaa kiivaasti tontiltaan pois isommatkin linnut. "Iloinen leski" sopisi silloin kuvaamaan tätä tanssivaa punanokkaa.

Lintusymboliikkaa

Miksi jotkin linnut ovat toisia merkittävämpiä monien eri kulttuurien mytologiassa ja symboliikassa? Mikä yhteys näillä näennäisesti erillisillä kulttuureilla on? Tosiasiassahan nykyisin hyvin kaukana toisistaan olevilla kulttuureilla on hyvinkin tiiviit historialliset juuret. Minua kiehtoo esimerkiksi se, että ensimmäiset Buddhaa ihmisenä kuvaavat patsaat tehtiin nykyisessä Afganistanissa, missä niiden muotokieli oli vahvasti hellenististä.

Täma patsas Ouidah'n orjatien varrella esittää pelikaania. Varhaisessa kristillisessä kuvastossa pelikaani on tärkeä. Siellä se symbolisoi äärimmäistä rakkautta, sillä jostakin syystä kuviteltiin sen ruokivan poikasiaan sydänverellään. Todellisuudessa poikaset työntävät nokkansa syvälle emon kurkkupussiin saadakseen osaksi sulanutta kalaa, mutta se ei ilmeisesti kuulosta yhtä hienolta.

Beniniläisessä symboliikassa pelikaani kuvaa jonkin logiikan mukaan omien lastensa syömistä. Sen taas on tarkoitus muistuttaa siitä kauheasta länsiafrikkalaisesta tavasta, että paikalliset hallitsijat kaappasivat naapurikansan joukosta ihmisiä myydäkseen heidät (varsin vaatimattomasta hinnasta) eurooppalaisille orjakauppiaille.

Oikeat pelikaanit ovat suuria ja komeita valkoisia lintuja, jotka pyydystävät kalaa joko syöksymällä lennosta niiden kimppuun tai uimalla niiden perässä koskeloiden tapaan. Suurella nokallaan ne lippoavat kätevästi kaloja kurkkupussiinsa. Kovin yleinen näky ne eivät Grand Popossa ole, mutta eivät suurempien vesien äärellä mahdottomiakaan.

Maakrapu kohtaa metsäkalastajan

...ja huonostihan siinä sitten käy.

Alavat trooppiset hiekkarannat sopivat elinympäristöksi myös monille ravuille. Vaikka ne hengittävät pyrstönsä alapinnalla olevilla kiduksilla, on niiden hiekkaan kaivamissa koloissa tarpeeksi kosteaa periaatteessa veteen sopeutuneille otuksille. Päivän paahteisimmaksi ajaksi ne vetäytyvät kolojensa turvaan, mistä sitten uskaltautuvat illan hämärtyessä ulos evästä etsimään. Aivan vesirajan tuntumassa rapuja näkee vilistämässä päivälläkin.

Tämä maakrapu uskaltautui maan pinnalle väärään aikaan, ja se koitui sen kohtaloksi. Toinen kummallinen kuivan maan eläjä, afrikanmetsäkalastaja, sattui vaanimaan norsunkorvapuun oksalla ja lennähti sieltä rapuaterialle. Ravun kuori on kova, mutta niin on kalastajan jykevä nokkakin.

Afrikanmetsäkalastaja on aasialaisen sisarlajinsa smyrmankalastajan tavoin sopeutunut elämään kuivalla maalla ja hylännyt kalastuksen elinkeinona tykkänään. Ihan täysin vesistöjä se ei ole hylännyt, kuten kuningaskalastajista suurin, australialainen naurulintu eli kookaburra. Liskoja, rapuja ja muita sopivan kokoisia maassa vilistäjiä näyttää olevan parhaiten saalistettavissa siellä, missä meri, joki tai muu vesistö on näköetäisyydellä. Tai sitten tällä sukeltamisen hylänneellä kalastajalla on muuten vain geeneissään säilyneenä tarve nähdä vettä, josta sen muinaiset esi-isät olivat riippuvaisia.

Kohti ymmärrystä luonnosta

Meille Suomessa linnuston suojeleminen ja lintujen tarkkaileminen harrastuksena alkavat olla jo lähes itsestään selviä asioita. Riistalintuja metsästetään, mutta lintujen ampuminen tai kivittäminen pelkän huvin vuoksi herättää jo yleistä paheksuntaa. Ei ole meilläkään silti kovin kauan siitä, kun "roskalintuja" yleisesti hävitettiin ja niiden pesiä tuhottiin. Puolisen vuosisataa sitten niinkin tuttu ja hauska lintu kuin harakka vasta aloitteli pesintänsä laajentamista kaupunkien puistoihin, missä se nyt elävöittää runsaana talvista maisemaa. Kunhan vielä järjettömistä merimetsovainoista ja pohjoisen kotkien ampumisista päästäisiin, niin asiat alkaisivat siltä osin olla hyvin.

Beninissä on vielä matkaa siihen, että linnuilla olisi arvo sinänsä ja oikeus elää ihmisen rinnalla, kukin lajinsa mukaan. Arvelen monille lintujen olevan joko ruokaa, kiusankappaleita tai yhdentekeviä. Sen lisäksi linnuilla on tietysti osansa vodoun-perinteessä. Lomén fetissitorille on päätynyt ainakin pöllöjä* ja harmaaturakoita niihin liitettyjen kuviteltujen henkimaailman voimien vuoksi. Pyydystäjillä on tuskin ollut vähintäkään tietoa eri lajien yleisyydestä tai mahdollisesta uhanalaisuudesta, puhumattakaan niiden roolista paikallisissa ekosysteemeissä.

Uskon, että turhaa ja tarkoituksetonta luonnon turmelemista ja hävitystä voi vähentää lisäämällä tietoa siitä. Kun linnulle antaa nimen ja pysähtyy miettimään sen osaa luonnossa, sille on hiukan vaikeampi tehdä pahaa. Kun linnut saavat nimen, on helpompi kiinnostua myös niiden elämästä. Muutama ympäristötietoisuuteen havahtunut voi ymmärtää, että helposti havaittavina linnut voivat kertoa meille myös ympäristön tilasta. Linnuista kiinnostunut ei voi olla huomaamatta myös muuta luontoa ja siinä tapahtuvia muutoksia.

Kirjani "100 Grand Popon lintua" valmistuu suunnitelmien mukaan kevään 2019 kuluessa. Syksyyn mennessä siitä on tarkoitus tuottaa myös ranskankielinen painos, jonka haluan viedä Grand Popon kouluihin ympäristökasvatusta tukemaan. En odota suuria, mutta ajattelen, että sen avulla voi muutama beniniläinen nuori saada kipinän, joka herättää hänessä halun pitää huolta myös alkuperäisestä luonnosta.

Kunpa näkisin ajan, jolloin Beninissäkin katsottaisiin lintuja kiikareilla eikä kaupiteltaisi niiden nahkoja torilla.

*Grand Popossa voi kuulla ainakin täplähuuhkajan huhuilua. Myös tornipöllön voi yöllä nähdä lentävän äänetömin, vaalein siivin kylänraitin yllä.

Havujen katveessa

Täytyyhän niiden jossain pesiä, kun niitä lentelee joka paikassa, haarahaukkoja nimittäin. Grand Popossa kävijän on helppo nähdä parikin pesäpuuta. Parhaat näkymät on siihen pesään, jonka haukat ovat rakentaneet Auberge de Grand Popon tontille. Se on suuressa kasuariinapuussa, joka kasvaa hotellitontin länsipäässä, aivan kaksikerroksisen hotellirakennuksen päädyssä. Alhaaltakin sen näkee, mutta kuvaa varten hiivin huomiota herättämättä toista kerrosta kiertävälle parvekkeelle.

Sivumennen sanoen kuvasta näkee, että tämä haukka on todellakin paikallista, muuttamatonta alalajia. Sen tunnistaa kokonaan keltaisesta nokasta. Euroopasta talvehtimaan tulevilla haarahaukoilla on tumma nokka, jonka tyvessä voi olla vähän keltaista.

Toinen pesäpuu on kookospalmu, joka kasvaa vähän matkaa Aubergesta pohjoiseen. Päiväpetolinnut rakentavat pesäkseen suuria risulinnoja, joita ne käyttävät yhä uudelleen, joten eiköhän ainakin toisessa noista puista ole nytkin haukkapari hautomassa tai poikasiaan ruokkimassa.

Pesimäaika

Sadekauden loppuaika lokakuussa tuntui olevan kiivasta lintujen pesimäaikaa Grand Popossa. Medestäjät kuitenkin laulavat aktiivisesti myöhemminkin, joten ne kuuluvat oletettavasti niihin tropiikin lintuihin, jotka pesivät useammankin kerran vuodessa. Ne hakevat ravintonsa pääasiassa puiden ja pensaiden kukista, joita riittää kuivemmallakin kaudella.

Tämän keltavatsamedestäjän pesä on kuivista heinistä koottu umpinainen, joskin hiukan ilmavalta vaikuttava rakennelma isokokoisen ruohokasvin latvuksessa. Pieni lintu ei tukevaa oksaa kaipaa.

Kuvan lintu on naaras, jonka värit ovat haaleammat kuin koiraan.

Lehmästään haikara tutaan

Lehmähaikara on kosmopoliitti. Pitkään se asusti vain Afrikan ja Aasian laitumilla lehmiä ja puhveleita paimentamassa, mutta satunnaisen parven ylitettyä Atlantin vuonna 1877 se on asettunut myös Etelä- ja Pohjois-Amerikkaan. Australian valloituksen laji aloitti vasta 1940-luvulla, mutta sinnekin se on jo vakiintunut.

Tätä autiotontilla riimussa laiduntanutta yksinäistä hiehoa lehmähaikarat seurailivat Unawatunassa Sri Lankassa. Samat tuntomerkit kuin muuallakin: muihin valkoisiin haikaroihin verratuna typäkämpi ja paksunokkaisempi, nokka aina keltainen. Ja ne lehmät. Luultavasti lehmähaikara on jo niin sopeutunut elämään kuivalla maalla isojen kasvissyöjien seurassa, että se on menettänyt esi-isiensä taidon hankkia elantonsa kalastamalla. Vähän niin kuin me kaupungistuneet ihmiset, jotka ostamme kaupasta maitoa ja naudanlihaa ja kauhistumme ajatusta, että meidän pitäisi hankkia ruokamme kalastamalla kylmistä vesistä.

(Pitäisikö lehmähaikara sijoittaa lintukirjoissa luokkaan "MUU haikaralajisto"?)

Timaleita siellä täällä

Timalit ovat vanhan maailman tropiikin peruslintuja. Tämä keltanokkatimali ei ole Beninistä, vaan Sri Lankasta, missä se on yleinen. Samalla tavalla kuin afrikkalainen valkosuomutimali, tämä hiukan rastaita muistuttava lintu liikkuu pieninä, kiinteinä perheryhminä, jotka lennähtelevät paikasta toiseen  touhukkaina ja äänekkäinä. Nämä kaksi lajia muistuttavat siis hyvin paljon toisiaan, niin ulkonäkönsä kuin käyttäytymisensä puolesta.

Toinen samanlainen lajipari ovat afrikkalainen kyläbulbuli ja aasialainen punaperäbulbuli. Kun toiseen on tutustunut, näyttää toinenkin jo ikään kuin vanhalta tutulta.

Timalit ja bulbulit ovat läheistä sukua toistensa lajivastineille, joten yhtäläisyydet selittyvät paljolti jo lähisukulaisuudella. Kummassakin linturyhmässä on kuitenkin myös aivan eri tavoin käyttäytyviä lajeja. Toisaalta sitten on linturyhmiä, jotka muistuttavat suuresti toisiaan olematta likimainkaan sukua toisilleen. Medeatäjät ja kolibrit ovat kehittyneet toisistaan riippumatta hyvin samanlaisiksi. Jalohaukat luokiteltiin päiväpetolinnuiksi ennen kuin kyettiin osoittamaan, että ne ovat geneettisesti lähempänä papukaijoja. Samantapainen ekologinen lokero on vaikuttanut niin käyttäytymiseen kuin ulkonäköönkin.

Minipulu

Palmukyyhkyiksi niitä sanotaan, mutta ne pesivät kyllä pulujen tapaan mielellään ihmisen tekemissä rakennelmissa. Tämä minipulun poikanen kasvoi sisaruksensa tavoin Villa Karon residenssin parvekkeen yllä, minne sen emot olivat rakentaneet pesän kattopalkkien varaan.

Kyyhkyt rakentavat aika huteran näköisiä risupesiä ja munivat niihin kaksi munaa. Tuo kyyhkyjen munaluku on ollut esi-isillämmekin tiedossa sen perusteella, mitä siitä kerrotaan. Aikojen alussa nimittäin metsäkyyhkynen oli muninut paljon munia, mutta se oli silti ollut kateellinen kanalle, jonka munat olivat paljon kauniimpia. Kana oli lopulta suostunut vaihtokauppaan, mutta vasta silloin kyyhkylle oli selvinnyt, että kana oli muninut vain kaksi munaa kerrallaan. Tästä pettyneenä se kujertaa vieläkin että "kyy, kyy, kymmenen munaa, vaihdoin kanan kahteen.

Kyyhkyillä on pari ominaisuutta, joita muilla linnuilla ei ole. Ainoina lintuina ne osaavat imeä vettä nokallaan. Kaikki muut linnut kauhovat nokkaansa vettä ja kallistavat sitten päätään juodakseen "snapsinokallisen" kerrallaan. Toiseksi ne ruokkivat poikasensa eräänlaisella "linnunmaidolla", juustomaisella eritteellä, jota ne tuottavat kuvussaan.

Tämän pesän poikaset lähtivät pesästään aamunkoitteessa juuri silloin, kun sattui satamaan ihan kunnolla. Siellä ne sitten istuivat, ressukat, palmunlehdellä märkinä ja resuisina.

Vanhalle pesäpohjalle alkoivat emot suunnitella uutta perheenlisäystä jo parin viikon kuluttua. Vikkelää on elon kierto tropiikissa.

Kodikasta

Olen nyt jotakuinkin neljän kuukauden ajan esitellyt beniniläisen lintulajin päivässä. Uusia lajiesittelyjä ei enää tule. En kuitenkaan malta lopettaa lintublogin kirjoittamista, joten laajennan vähän näkökulmaa ja esittelen lintujen pesimäympäristöjä ja muuta mieleen juolahtavaa.

Viistosti Villa Karoa vastapäätä, heti R-kioskin vieressä on raunioitunut talo. Ei sen tontti asumaton ole, sillä sen kyljessä on perheasuntona toimiva hökkeli. Epäilemättä ihmistä pienempiä asukkaita on myös aika paljon. Kun uskaltautuu kurkistamaan sisälle, voi katonrajassa nähdä linnunpesiä. Pikkukiitäjä tässä kuvassa kurkistelee yhdestä niistä. Ulkoisesti vähän räystäspääskyä muistuttava tervapääskyn sukulainen pesii mielellään  yhdyskuntina ihmisen tekemissä rakennelmissa kuten autiotaloissa ja siltapalkkien alla. Heinänkorret ja muu pesämateriaali on liimattu yhteen syljellä, joka kuvassa näkyy vähän lasinuudelimaisena verkkona.

Ei tarvitse työntää päätään rauniotaloon nähdäkseen pikkukiitäjiä.  Ne lentelevät päivisin parvina Villa Karon yläpuolella. Suurempi yhdyskunta pesii Monojoen siltojen alla Grand Popon torin luona. Pikkukiitäjäksi linnun tunnistaa pääskymäisen pienestä koosta, nopeasta lennosta ja tummaa yleisväriä vasten loistavasta valkeasta yläperästä.

Houndjohoundji

Kun Grand Popon torilta nousee maantielle ja alkaa polkea kohti Comén kaupunkia, on heti alkuun ylitettävä Monojoki. Sen yli voi polkea uutta siltaa pitkin, mutta jos rekkaliikenne ja käsivarsia hipovat mopotaksit hirvittävät, voi käyttää myös vanhaa, kuulemma saksalaisten vuosikymmenet sitten rakentamaa teräspalkkisiltaa. Vanhalla sillalla ensikertalaisen huomio voi kiinnittyä ruosteisiin, koliseviin teräslevyihin, jotka muodostavat sillankannen, tai sitten niihin levyihin, joita ei ole, vaan joiden kohdalta voi katsella alas veden kalvoon, mutta kun ensijärkytyksestä selviää, voi ihastella siltarakenteissa pesivien pikkukiitäjien vauhdikkaita parvia.

Sillan jälkeen vastaan tulee pian tietulliasema, jonka luona naisia istuu myymässä tuoretta "pöllijuustoa" ja punomassa palmunlehdistä koreja eläville punasaksisille liejuravuille. Tietullin kohdalla kasvaa myös eukalyptuspuita, joissa roikkuu kyläkutojien pesiä kuin joulukoristeita. Sen jälkeen maantien molemmin puolin on alavaa, piirteetöntä luhtaniittyä, jonka yllä kaartelee jokunen haarahaukka, kunnen maantien vasemmalla puolella on peräkkäin pari suorakulmaista vesiallasta – oletettavasti karjan juottamista varten. Niiden kohdalla kannattaa pysähtyä kiikaroimaan, sillä lumpeenlehtien ja kauniina kohoavien valkoisten lumpeenkukkien joukossa tepastelee myös keltanokkaisia mustahuitteja.

Näiden mutarantaisten vesikuoppien jälkeen maantieltä haarautuu hiekkatie sekä vasempaan että oikeaan. Oikealle kääntyvä päätyy Hévéen, Grand Popoon nähden vastarannalla olevaan kylään, jossa pitää palatsiaan Xwlan kuningas. Kannattaa käydä sielläkin, kun kerran on polkupyörän hommannut. Tällä kertaa käännymme kuitenkin vasemmalle ja saavumme pian pieneen Houndjohoundjin kylään.

Ei Houndjohoundjissa mitään erityistä ole. Se on kartalla nimeä vailla olevan joenpätkän rannalla, joka laskee Monojokeen vähän Hévéstä itään. Joen rannoilla kasvaa mangrovea, ja sen takana on kookospalmuja, jotka satelliittikuvat paljastavat säntillisesti istutetuiksi. Pysähdyin tähän valokuvaamaan oikeastaan pelkästään sen kauneuden, hiljaisuuden ja rauhan vuoksi, jota tämä maisema säteilee. Totta kai tässä lintujakin näkee. Valkoiset haikarat lentävät aamunkoitteessa jokiuomaa pitkin ylävirtaan. Medestäjät singahtelevat rannalla kukkivissa pensaissa. Kirjokalastajat etsivät saalista matalilta rannoilta, ja tietenkin taas haarahaukat partioivat löytääkseen mitä hyvänsä kaikkiruokaiset pedot ruoakseen etsivät.

Tänne haluan joskus takaisin. Hetkeksi.

Pyörällä päästään

Villa Karolta laskien hyvää ja suoraa tietä riittää noin yhdeksän kilometriä pitkin Monojoen ja meren välistä kannasta, kunnes tullaan tien päähän. Tästä kookospalmulehdosta on vielä kilometrin verran patikoitavaa "joensuuhun", paikkaan, jossa joki laskee mereen. Jalkapatikassa tämä matka ei käytännössä onnistu, mutta pyöräretkeksi juuri sopiva. Kannaksen alkupää on paljasta ja asumatonta suolakkoa, jolla näkee ainakin kahlaajia ja nummikirvisiä. Parin kilometrin jälkeen kannas levenee ja tien varteen ilmestyy kyliä ja suorastaan idyllisen näköisiä palmulehtoja. Kuvanottopaikasta eteenpäin on pehmeää hiekkaa ja joskus suurin toivein rakennetun hotellin raunioita. Hyvällä onnella patikoija palkitaan perillä haikaroilla, kahlaajilla ja tiiroilla, jotka etsivät itselleen ruokaa joen rannoilta. Jokiretkiltä tuttu lintusaari jää pahasti rannan kylien ja kasvillisuuden katveeseen.

Olen kovasti markkinoinut polkupyörää sille, joka haluaa nähdä luontoa ja kylämaisemia Grand Popon ulkopuolellakin. Polkupyörä ei pidä melua, pyöräillessäkin pystyy havainnoimaan ympäristöään ja se on helppo pysäyttää juuri siihen, missä sattuu näkemään jotakin mielenkiintoista.

Matkatavaroita pakatessani tein sen virheen, etten ottanut mukaan vanhaa pyörälaukkupariani. Onnistuin kuitenkin jotenkuten sitomaan kamerareppuni tavaratelineen kylkeen niin, että pidempikin objektiivini kulki kätevästi mukana. Toinen tärkeä yksityiskohta polkupyörässä näissä oloissa oli juomapulloteline. Vettä tropiikissa kuluu, vaikka pyöräily ei sinänsä ole siellä yhtään kuumempaa tai rasittavampaa kuin kesähelteellä Suomessa.

Tältä retkeltä muistaakseni löysin tien vierellä piipertävän afrikantyllin.

Tulevaisuuden toivot

Yksi lintuprojektini sivuhaara oli yhteistyö koulujen kanssa. Afrikassa harva asia toteutuu sellaisena kuin sen oli suunnitellut, mutta jonkinlaista tulosta yleensä syntyy. Vein mukanani muutamat kiikarit, joista osa oli omista varastoistani ja osa lahjoituksena saamiani vanhoja, mutta käyttökuntoisia kiikareita.  Sopiva koulu löytyi Adjahan kylästä. Kävin siellä ensimmäisen kerran mopon kyydissä ja sen jälkeen omalla polkupyörälläni. Ajo-ohje: maantietä pitkin kunnes vastaan tulevat riisipellot, sitten heti niiden jälkeen vasemmalle ja sitten suoraan, kunnes pomppuinen hiekkatie vie koulun pihalle.

Laatikollinen lintukiikareita ja etenkin tuomani muistivihot ja kuulakärkikynät kiinnostivat koululaisia niin paljon, että rehtori joutui hätyyttämään ylimääräiset nuoret kotiin. Ydinjoukoksi jäi tusinan verran oppilaita, joukossa yksi luonnosta kiinnostunut tyttökin. Kielimuurin ylittämisessä auttoi koulun englanninopettaja, ja jonkin verran sain yksinkertaistetulla englannilla ja auttavalla ranskalla keskustelluksi suoraan oppilaiden kanssakin.

"Linturetki" tarkoitti käytännössä noin tunnin kestänyttä lintujen kiikarointia ja muistiin merkitsemistä koulun pihalla ja sen laitamilla. "Piha" tarkoitti lokakuussa jonkinlaista märkää luhtaniittyä, jonka jalkapallokenttä soveltui paremmin rantasipien ruokailumaastoksi kuin urheilukentäksi. Aika monia yleisimpiä lintuja onnistuimme näkemään, joukossa myös sen pihakosteikon reunamilla pyrstöään heilutellut keltavästäräkki.

Tällaisen muutaman retkeilykerran interventiolla on todennäköisesti aika pieni vaikutus. Toivon ja uskon kuitenkin, että ainakin joku oppilas saattio saada pienen kipinän luonnon katselemiseen muustakin kuin hyötynäkökulmasta. Tähän ja muutamaan muuhun alueen kouluun aion myöhemmin käydä lahjoittamassa lintukirjani, jahka saan sen ranskannnetuksi ja painetuksi. Tavallisetkin linnut voi nähdä uusin silmin, jos niille löytää kirjasta nimen.

Adjahan koululle lahjoitin yhdet kiikarit. Loput jätin Villa Karon toimistoon ajatuksella, että sieltä voivat koulut käydä lainaamassa niitä luontoretkilleen – joita toivottavasti järjestävät.

Pitäisiköhän lähteä uudestaan stipendiaatiksi ja organisoida luontoretkikoulutusta Grand Popossa?

Kaislikon rotevat raksuttajat

Talvehtivat pohjoisen linnut ovat Afrikkaan saavuttuaan yleensä hiljaista väkeä ja keskittyvät aterioimaan. Ne ovat juuri ylittäneet ensin Välimeren ja sen jälkeen Saharan ja menettäneet jokseenkin kaiken muuttomatkaa varten varastoimansa rasvan. Talvikuukausien mittaan ne lihottavat itsensä uudelleen paluumatkaa varten. Kevään lähestyessä ja voimien vähitellen palautuessa myös valon virittämät hormonit alkavat taas vaikuttaa, ja moni muuttolintu alkaa tapailla lauluaan.

Marraskuun loppupuolella kuulin Monojoen laajojen kaislikkojen keskeltä tuttua karkeaa laulua. Karre-karre-karre, kie-kie-kie! Kerttusten suvun jättiläinen rastaskerttunen availi siellä ääntään. Tämä hyönteissyöjä pesii Suomessakin kaikkein rehevimpien ja vakkakortisimpien ruovikoiden suojissa, jotka pystyvät kannattelemaan sitä ja sen ruokojen varaan rakentamaa pesää. Monen muun eteläisen lintulajin tavoin se on tällä vuosituhannella vähitellen laajentanut pesimisaluettaan. Nuoruudessani se oli suurharvinaisuus, mutta nykyään varsin tavallinen Vanhankaupunginlahden kaltaisilla lintulahdilla.

Rastaskerttusesta on vaikea saada kuvaa ilman onnistuneita piilokojujärjestelyjä, sillä se viihtyy syvällä ruovikon tai kaislikon kätköissä eikä edes harrasta laululentoja yleisen serkkunsa ruokokerttusen tapaan. Siksi tämä piirrokseni saa nyt kuvata lintua. Suvun tieteellinen nimi acrocephalus tarkoittaa teräväpäistä, mikä viittaa konkreettisesti kerttusten terävän nokkaan ja kiilamaiseen päähän. Lauluasennossa rastaskerttunen kuitenkin pörröttää sen verran otsaansa, että tämä tuntomerkki ei hyvin näy. Väritys on tasaisen ruskea, ja ainoa hyvä erityistuntomerkki on kerttuseksi suuri koko.

Rastaskerttunen pesii Etelä- ja Keski-Euroopassa ja Aasian lauhkeilla alueilla. Eurooppalaiset linnut talvehtivat – missäpä muuallakaan kuin Saharan eteläpuolisen Afrikan kosteikoilla. Siellä samoilla paikoilla voi tavata myös afrikkalaista pesimälintua ruskorastaskerttusta. Se on (kuulemma) hyvin saman näköinen ja laulaa myös kauas kuuluvaa, mutta erilaista laulua. Myös ruskorastaskerttusen laulua voi kuulla Monojoelta.

Ruskeampi mesinokka

Ruskomedestäjä on vaatimattomampi kuin säihkyvämmät savanni- ja keltavatsamedestäjä, mutta kyllä sitäkin voisi kolibriksi luulla. Aidot kolibrit ovat amerikkalaisia lintuja, mutta vanhan maailman medestäjät elävät samalla tavalla kukkien medellä ja muistuttavat hyvin paljon kolibreja. Pitkällä, ohuella ja usein käyrällä nokallaan ne hakevat värikkäistä kukista mettä. Toki ne syövät mielellään myös pieniä hyönteisiä, toiset lajit vähän enemmänkin. Nokan koko ja muoto kertoo lintumaailmassa usein paljon lajin ravinnosta ja ruokailutavoista.

Kun lintuharrastaja on aikansa ihmetellyt värikkäämpiä medestäjiä, katse alkaa osua myös tähän ruskeatäpläiseen lajiin. Ruskomedestäjät viihtyvät kosteikkojen laitamilla, joten niitäkin näkee Grand Popon lintuparatiisissa, Aubergesta joen vartta seurailevan tien varrella. Lajia tavataan Länsi-Afrikan rannikkoseuduilla ja suurten jokien varrella Liberiasta Angolaan.

Kuvan lintu on naaras. Koiras on tummanruskea, mutta sen selkähöyhenet haalistuvat käytössä niin, että lopulta selkä loistaa harmaana kuin urosgorillalla.

Outo lintu

Kotiinpaluu oli jo lähellä, mutten tietenkään malttanut jättää viimeisiäkään aamuretkiä väliin. Ajattelin jo tuntevani kaikki ne linnut, joita eteen saattoi puskista pölähtää. Pyörän selkään kannatti kuitenkin ennen aamiaista hypätä, sillä tutuistakin lajeista saattoi aina saada uusia ja entistä parempia kuvia. Lähdin siis toiseksi viimeisenä aamuna ajelemaan kohti toria ja maantietä. Varsinainen tavoitteeni oli joen toisella puolella, missä toivoin vielä saavani etsimeen siellä asustelevia arkoja pensassininokkia.

Ennen Hounsoukoèn kylää on pieni kosteikko, jonka laitaan yleensä pysähdyin. Tavanomaisten kutojien ja mehiläissyöjien lentoa katsellessa katseeni kiinnittyi yhtäkkiä kosteikon toisella puolella olevaan aivan outoon lintuun. Jokainen lintuharrastaja tietää sen tunteen, kun näkee jotakin, mistä tietää varmuudella vain sen, ettei ole sitä koskaan aikaisemmin nähnyt. Pääskymäisesti selkäpuolelta tumma ja vatsasta valkoinen lintu, joka ei mitä ilmeisemmin kuitenkaan ollut pääsky. Eihän minulla, pahus, tietenkään ollut edes Birds of Ghana mukana sillä kertaa.

Jouduin siis hiukan halveksittavalla tavalla kaivamaan kameran esiin ja ottamaan pitkällä putkella kuvia tästä oudosta linnusta. Retken jälkeen saatoin sitten majapaikassani ottaa lintukirjat esiin ja tutkia, mitä olin nähnyt. Ei minulla sillä hetkellä ollut varmaa käsitystä muusta kuin siitä, että kyseessä oli varpuslintu. Se taas on aika helppo arvaus, koska varpuslintulajeja on ylivoimaisesti eniten.

Purppuraselkämedestäjä. Tämän lajin nokka ei ole erityisen kolibrimaisen pitkä ja ohut, joten medestäjä ei maastossa tullut ensimmäiseksi mieleen. Laji on Saharan eteläpuolisessa Afrikassa laajalle levinnyt, mutta Grand Popossa tämä yksilö jäi ainoaksi havainnokseni siitä. Tulevien Grand Popon -kävijöiden kannattaa kuitenkin painaa mieleen: jos näet pääskysen näköisen linnun, joka hyppelee pensaissa, se on todennäköisesti juuri tämä oudokki.

Lintuharrastajan saappaissa

Sellaiset varusteet, millainen laji. Lintuharrastus on maastolaji, ja maastossa tarvitaan siihen sopivat varusteet. Beninissä lintuja näkee monenlaisissa ympäristössä. Linnut ovat myös vähemmän aamuaktiivisia kuin kotimaassa ja lajista riippuen liikkuvat ja laulavat pitkin päivää. Siksi varusteitakin tarvitaan moneen lähtöön.

Paras perusvarustus keskipäivällä muototuu enemmän tai vähemmän stereotyyppiseksi tropiikkiunivormuksi. Shortsit, hyvät sandaalit, vaalea ja ilmava paita ja mieluusti myös päähine suojaamaan paahteelta. Vaaleaihoisen suomalaisen on lisäksi hyvä suojata paljaat ihoalueet aurinkosuojavoiteilla. Tarkkailuun riittävät tietysti kiikarit, jotka kulkevat kevyesti mukana, mutta kameravarustuksessa onkin sitten enemmän raahattavaa. Kiikarikotelon asemesta olen todennut näppäräksi sellaisen kevyen olkalaukun, jossa kulkevat mukana myös vesipullo ja lintukirja.

Aamuretket ovatkin sitten haastavampia. Kun lähtee liikkeelle auringonnousun aikaan, on etenkin kosteikkojen luona liikkeellä hyttysiä. Koska en halua lisätä malarian tai muiden hyttysvälitteisten tautien riskiä, hankin itselleni kevyet pitkät maastohousut, ohuita sukkia ja pitkävartiset kangastennarit. Varsinaisia kangasvartisia viidakkomaihinnousukenkiä ei syksyllä löytynyt, mutta sen sijaan ihan tavallisen K-kenkäkaupan hyllyltä löytyi palladiumin lähes samanlaiset tennarit. Näillä varusteilla uskaltauduin myös pensaikkoihin (jotka ovat usein enemmän tai vähemmän piikkisiä) ja kosteille niityille.

Kenkäkuvasta näkee, että tropiikissa varusteet ovat kovilla. Aurinko poltti vaaleistakin housuista värit, eivätkä nuo kengätkään muutaman viikon jälkeen enää ihan uusilta näytä. Jouduin muutaman kerran pesemään kengät, koska rannan tienoilla rämpimisen jälkeen ne olivat aamuisin paitsi märät, myös suolaiset. Kuohuva meri näet lennättää suolaista sumua pitkälle sisämaahan. Suola sitoo kosteutta, joten suolaiset kengät eivät kuivu kunnolla edes auringinpaisteessa, vaan ovat seuraavana aamuna jo valmiiksi vähän kosteat.

Tiivistetyt pikaohjeet: Suojaa päivällä itsesi auringolta, aamulla ja illalla pitkillä housuilla ja umpikengillä hyttysiltä. Varmista ennen matkaa, että ne kengät eivät hierrä. Tropiikissa nimittäin kaikki pikkuhaavat ja hiertymät umpeutuvat hitaasti.

Glitteriä

Pikipallero

Pieni ja pippurinen savannimedestäjä on helppo tunnistaa. Metallinkiiltoisen musta pieni lintu on kuumimman päivän aikana hyvin aktiivinen Ellei se lentele kukasta kukkaan imemässä (tai ehkä paremminkin nuolemassa) naskalimaisella nokallaan mettä, se istuu näkyvällä paikalla laulamassa pirteää säettään. Naaras muistuttaa hiukan keltavatsamedestäjää. Sillä on vihertävä selkä ja keltainen vatsa, muttei kuitenkaan koiraille tunnusomaisia säihkyviä värejä.

Savannimedestäjä on Grand Popossa yleinen. Se on tavallinen laji kaikkialla Saharan alapuolisessa Länsi- ja Keski-Afrikassa.

Yön valtiaat

Lepakot eivät ole lintuja, vaikka ne lentävät. Hämärissä näkemäsi  isot lentävät eläimet ovat kuitenkin todennäköisimmin lepakoita, esimerkiksi näitä Awalén portin luona puussa asustelevia hedelmälepakoita eli hekkoja.

Grand Popossa on kuitenkin myös yöllä aktiivisia lintuja. Aubergen viereisiltä autioituneilta tonteilta samoin kuin pääkadun varrella olevalta hautausmaalta voi jo varhain illalla tai aikaisin aamulla kuulla tasaista surinaa. Siellä laulaa silloin nauhakehrääjä. Se on hyvin paljon suomalaista kehrääjää muistuttava yöaktiivinen hyönteissyöjä, jonka äänikin on sattumalta hyvin samanlainen kuin Aleksis Kiven kehrääjälinnun. Suomalainen nimi juontunee siitä, että tasainen surina on tuonut mieleen pyörivän rukin äänen. Nauhakehrääjä on saanut nimensä pyrstössä olevista nauhamaisista koristesulista.

Yön lintuja ovat myös pöllöt. Joen varren metsiköiden suunnalta voi kuulla täplähuuhkajan huhuilua. Lähempänä asutusta viihtyy tornipöllö. Huuhkaja, jos sen nyt sattuisi näkemään, näyttää - niin, huuhkajalta. Iso harmaanruskea pöllö, jolla on korvamaiset höyhentöyhdöt. Tornipöllö taas on lennossa hyvin vaalea, etenkin vatsapuolelta. Sen naama on hyvin tyypillisen sydämenmuotoinen. Tornipöllö pesii ullakoilla ja autioita talonraunioissa.

Nauhakehrääjä ja täplähuuhkaja ovat yleisiä Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa. Tornipöllö on kosmopoliitti, jota esiintyy kaikilla mantereilla. Pohjoisilta leveysasteilta se puuttuu, samoin Aasian mantereen sisäosilta.

Kuuleeko herttua?

Nyt ei ole kyse kuninkaallisista. Kuljin melko säännöllisesti Grand Poposta torille ja siitä edelleen torille ja joen yli maantielle. Aamuinen reitti kulki Hounsoukoèn kylän vieritse ja sitä ennen laajan, korkeaa heinää ja kaislaa kasvavan luhtaniityn halki. Sähkölangalla tien vierellä istui usein pikkuruinen lintu laulamassa omaa yksinkertaista säettään: "tsiiih". Sama yksitavuinen säe toistui harvakseltaan, mutta joka kerta yhtä suurella innolla.

Tämä laulaja oli luhtaherttu. Pieni, jokseenkin tasaisen harmaanruskea ja vaatimaton lintu, jonka huomaaminen ja määrittäminen sai odottaa, kunnes isommat ja huomiota herättävämmät olivat ehtineet tulla tutuiksi. Tässäkin blogisarjassa on ressukka joutunut odottelemaan, että mukamas mielenkiintoisemmat linnut on esitelty. Toisin kuin moni muu pieni laululintu, luhtaherttu laulaa näkyvällä paikalla eikä kauheasti arastele katselijoita.

Luhtaherttu viihtyy kosteilla ruohikkomailla kautta trooppisen Afrikan. Saharasta se arvatenkin puuttuu, eikä eteläisin Afrikkakaan näytä olevan sille kyllin lämmintä seutua. Grand Popon luhtaniityiltä sen löytää – helposti, kunhan on ensin oppinut tunnistamaan sen. Sitten luhtaherttua kyllä kuulee, ja näkee.

Tuittupää

“Tuit-tuit-tuit-tuit” kuuluu pensaikosta, mutta tuittuilijaa ei näy. Nyt ollaan lintuharrastuksen kovempien haasteiden äärellä. Kun linnun näkee, sitä voi verrata lintukirjan kuviin. Sekään ei ole helppoa, jos lintu sattuu olemaan jokin pieni ja ruskea ”pikkulintu”. On kuitenkin monia lintuja, jotka tavallisesti tunnistetaan nimenomaan laulusta tai yhteysäänistä. Tämä tuittunokka on lyijykerttu.

Lyijykerttu viihtyy tiheissä pensaikoissa, niin kuin lukija on voinut varmaan päätellä. Se on suhteellisen helppo tunnistaa silloinkin, kun sen näkee. Vatsapuoli on harmaa ja siivet oliivinvihreät, nokka ohut, terävä ja pitkähkö. Laulu on kuitenkin paras tuntomerkki. Samaa ”tuitt”-teemaa lintu toistaa rytmikkäästi. Laulu on selvää ja kuuluvaa.

Lyijykerttu on yleinen varpuslintu Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Grand Popossa se lauleskelee pensaikoissa vähän joka paikassa.

Liskojen kauhu

Maantien varrella matkalla Grand Poposta Comeen katse osui puuhun, jossa istui jokin. Ensi vilkaisulla katsoin, että peijakas, onko tuolla jokin pöllö vielä näin myöhään aamulla. Harmaa, jotenkin pyöreän ja pehmeän näköinen otus, joka istui pystyasennossa melko korkealla olevalla oksalla. Kiikarointi paljasti, että päiväpetolintu siellä kuitenkin istuskeli. 

Liskohaukka on keskikokoinen haukka. Laukaaseen voi hiukan muistuttaa liitohaukkaa, koska myös liskohaukka on yleisvaikutelmaltaan vaalea ja kumpikin laji istuu tähystämäsä näkyvällä paikalla. Liskohaukan erityisiä tuntomerkkejä ovat vatsan kauniit viirut, kirkkaan porkkananpunaiset jalat ja nokka sekä valkoinen leuanalus, jota halkoo musta pitkittäisjuova.

Liskohaukan tapaa saalistaa voi luonnehtia laiskaksi. Se istuskelee otsallaan tai sähkölangalla ja syöksyy sieltä paikalle pahaa aavistamatta ilmestyvän sisiliskon, pikkujyrsijöitä tai herkullisen ötökän kimppuun. Suurin osa päivästä kuluu oksalla istuessa - mihinkäs sieltä nyt lentelisi, samat liskot ne ovat joka paikassa. Joskus se voi kuitenkin tuntea tarvetta liikkua, jolloin se voi myös lekutella  paikallaan ilmassa tuulihaukan tai piekanan tavoin.

Liskohaukka pesii paikallisena sovussa aukeissa maastoissa kaikkialla Saharan eteläpuolisessa Afrikassa. Grand Popossa sitä ei näe, mutta taajamien välisillä aukeilla mailla kyllä, jos vain osaa katsoa.

Musta se on valkoinen?

En ole väittämässä mustaa valkoiseksi. Tiirojen yleismaailmallinen perusväri on valkoinen, ja hyvin valkoiseksi on tämäkin pienten tiirojen parvi onnistunut itsensä Monojoessa pesemään. Tässä pyrähtelevä laji on kuitenkin mustatiira. Se on Euroopassa, Keski-Aasiassa ja Pohjois-Amerikassa pesivä,vaatelias rehevien kosteikkojen lintu. Pesimäaikana se on nimensä mukainen: pää, vatsa ja selkä ovat hiilenmustat, siivet, yläperä ja pyrstö harmaat. Talvipuvussa musta saa antaa sijaa valkoiselle. Vain päälaella säilyy musta baskeri, ja rinnan sivuilla on pieni tumma laikku.

Suomessa mustatiira pesii säännöllisesti muutamalla järvellä pieninä yhdyskuntina, kaikkiaan ehkä vain parikymmentä paria. Sen levinneisyys on selvästi eteläisempi kuin arktisiksi luonnehdittavilla kala-ja lapintiiralla. Viron rehevimmillä lintujärvillä mustatiira alkaa jo olla yleinen. Euroopan mustatiirat talvehtivat Länsi-Afrikassa Atlantin rannoilla.

Tiirat nostavat minun mieleeni kaksi kiintoisaa kysymystä. Miksi lokkilintujen talvihöyhenet ovat niin erilaiset kuin kesäpuku? Ja miksi tiirat viettävät kaksoiselämää: kesät matalilla ja suojaisilla sisävesillä, talvet hurjilla ulapoilla?

Rantapiipertäjä

Kaukaisissakin maissa tulee vastaan tuttuja. Kukaties tämä piipertäjä on edellisen kerran käynyt samaan aikaan kanssani Vanhankaupunginlahden elokuisilla lietteillä. Lintu on alavilta rannoilta tuttu kahlaaja, tylli.

Tylli on pienehkö kahlaaja, jolla kaukaakin nähtynä erottuvat hiekanruskea selkä ja valkoinen vatsa. Rinnan halki kulkee musta vyö, ja pää on selväpiirteisesti mustavalkoinen. Usein tunnistamissta helpottaa linnun tapa toistella nimeään "tyl-li".

Tylli on Siperiassa ja Pohjois-Euroopassa yleisenä pesivä kahlaaja, joka talvehtii Afrikan rannoilla, siperialaiset myös Lounais-Intiassa ja Sri Lankassa. Pohjoisimman Euroopan tyllien talvehtimisalueet ovat nimenomaan Länsi-Afrikassa, joten tuttuun yksilöön törmääninen ei ole täysin mahdotonta. Grand Popossa tyllejä näkee suojaisilla avoimilla lietteillä siellä, missä niitä kulloinkin sattuu olemaan. Nämä paikat vaihtelevat suuresti sadekauden päätyttyä ja maaston vähitellen kuivuessa.

Nolompi juttu

Tosi nolo. Lokakuussa satuin Monojoen suulle samaan aikaan suuren tiiraparven kanssa. Määritin sieltä silloin jo aikaisemmin esittelemiäni kuningas- ja riuttatiiroja sekä pienempiä mustatiiroja. Innoissani en kuitenkaan huomannut, että mustatiiraparven lisäksi joukossa oli suuri määrä hiukan suurempia tiiroja. Noloa on se, että sujautin jo tulosaa olevaan lintukirjaani tämän toisen tiiran kuvan muka mustatiirana. Mikä tämä eksoottinen lintu sitten on? Suomenlahden ja Saimaan rannoilta tuttu kalatiira.

Lokkilinnut ovat talvella hyvin erinäköisiä kuin kesällä, kun ne saapuvat pohjoiseen pesimään. Miksi ne näkevät vaivaa kehittääkseen kaksi erilaista höyhenpukua? Ehkä kesäpuvun väritys herättää lajikumppaneissa sellaisia tunteita, joihin ei ole varaa silloin kun tankataan ravintoa etelän rannoilla. Kirkkaat värit saattavat myös vaatia juuri sen verran ylimääräistä energiaa, ettei linnun kannata tuhlata ravintoa niien tuottamiseen. Kalatiiran päälaki on kesällä kokonaan musta, mutta talvipuvussa sen otsa on valkoinen. Kesällä kirkkaanpunainen ja mustakärkinen nokka onkin talvella kokonaan musta. Pitkät pyrstösulatkin tiirat kasvattavat vasta keväällä ennen paluutaan pesimäsijoilleen.

Kalatiiran pesimäaluetta ovat Euraasian ja Pohjois-Amerikan pohjoiset vesistöt. Pesimäaikanaan se viihtyy hyvin erilaisissa ympäristöissä meren rannoilta sisämaan järville, mutta talvikuukaudet se viettää valtamerillä, hyvinkin kaukana ulapalla. Beninissä sitä näkee silloin hyvällä onnella esimerkiksi juuri tuolla Monojoen suulla.

Voileipiä

Pienten talvipukuisten kalatiirojen joukossa on yksi isompi töyhtötukka, talvipuvussaan sekin. Sen englanninkielinen nimi Sandwich tern tuo aina mieleeni voileivät, vaikka nimi oikeasti viittaakin Kentissä sijaitsevaan Sandwichin paikkakuntaan. Suomeksi linnun nimi on riuttatiira. Se on isokokoinen tiira, vain vähän räyskää ja kunigastiiraa pienempi. Kesäpukuisella tiirailla on musta päälaki ja selvästi erottuva niskatöyhtö, talvipuvussa päälaki on epämääräisen harmahtava ja otsa vaalea. Ääni on tunnusomaisen kirskahtava kaksitavuinen ”kirrik”.

Riuttatiira on Beninissä tavivieras. Hyvällä onnella sen voi nähdä Bouche du Royn hiekkasärkillä, siellä missä Monojoki kohtaa Guineanlahden. Vanhassa maailmassa riuttatiiraa tavataan Länsi-Euroopan rannikoilla sekä Mustalla ja Kaspianmerellä. Suomea lähimmät esiintymisalueet ovat Virossa, Riianlahden matalilla hiekkarannoilla.

Nimensä ansainnut

Pitkäjalka on saanut ytimekkään suomenkielisen nimen. Se on keskikokoinen kahlaaja, jolla on pitkät, punaiset jalat. Hyvin pitkät. Vatsa ja kaula ovat valkoiset, siivet ja selkä sekä joskus pää mustat. Nokka on tumma, suora ja ohut. Ei voi erehtyä.

Pitkäjalat tarvitsevat koipiaan matalassa vedessä kahlaamiseen. Ravintonsa se poimii veden pinnalta ja vesikasveilta. Näitä koipeliineja näkee parhaiten matalien järvien rantavesissä, esimerkiksi Ahéméjärvellä tai Ganvién-retkellä. Kuvan linnut käyttivät hyväkseen korkeaa vettä Monojokea reunustavalla kosteikolla.

Pitkäjalka on kosmopoliitti, jota tapaa kaikilla mantereilla Antarktista lukuunottamatta. Beninissä on oma pesimäkantansa, joka saa talvella täydennystä Afrikassa talvehtivista eurooppalaisista pitkäjaloista. Suomessa tavataan harvakseltaan yksittäisiä seikkailijoita.

Valkoinen haikarako?

Tätä rantojen siniharmaata tepastelijaa ei äkkinäinen ymmärrä lukea mukaan valkoisten haikaroiden joukkoon. Riuttahaikara on kuitenkin siitä erikoinen laji, että sillä on samassa populaatiossa kaksi täysin eri näköistä värimuotoa. Toinen niistä on täysin valkoinen, toinen lähes yksivärisen siniharmaa.

Valitsin kuvaan helposti tunnistettavan harmaan värimuodon. Harmaahaikarasta sen erottaa helposti, sillä riuttahaikara on selvästi pienempi ja sopusuhtaisempi. Harmaahaikaralla on huomattavasti pidempi kaula ja lisäksi pitkät koivet. Riuttahaikara myös käyttäytyy ruokaillessaan aivan toisin. Kun isot harmaa- ja jalohaikarat seisoskelevat pitkiä aikoja paikallaan odottamassa että saalis ui jalkojen juureen, pienemmät silkki- ja riuttahaikara kävelevät pitkin rantoja, ottavatpa joskus ihan juoksuaskeliakin, joihin isot eivät juuri koskaan vaivaudu.

En nyt mene syvemmin lähilajien silkki- ja riuttahaikaran valkoisten yksilöiden eroihin, sillä totta puhuen joskus haikaroita pidempään katselelleenkin on mahdoton määrittää niitä varmasti. Tässä kuvassa näkyy kuitenkin yksi riuttahaikaran hyvä tuntomerkki: varpaat. Ne ovat aina keltaiset, ja – nyt tulee se tärkeä yksityiskohta – keltainen väri ulottuu jonkin matkaa koipeen ilman terävää rajaa.

Riuttahaikara on Monojoen rannoilla hyvin tavallinen näky. Maailmanlaajuisesti sitä tapaa Länsi-Afrikan lisäksi Itä-Afrikan rannikolla, Punaisen meren alueella ja trooppisen Aasian rannoilla. Kiintoisasti laji lienee asettumassa pysyväksi pesimälinnuksi myös Etelä- ja Pohjois-Amerikan välisille rannikkoseuduille ja Karibian saarille, missä sitä on tähän asti tavattu satunnaisesti.

Haikara se on kuin silkkiä vaan

Valkoiset haikarat oppii tuntemaan, kun on itselleen armollinen ja antaa niiden hahmon rakentua vähitellen. Jalohaikara on suuri, ja varsinkin pesimätön keltanokkainen jallu on helppo tuntea. Lehmähaikara on lyhytkaulaisempi ja vankkanokkaisempi kuin muut, sitäpaitsi se viihtyy karjalaitumilla eikä yleensä kahlaile vedessä. Pikkujalohaikara, silkkihaikara ja valkoinen riutahaikara ovat vaikeampia. Tämä onnekas kalastaja esittelee kuitenkin luotettavinta tuntomerkkiään. Selvärajaisesti keltaiset varpaat tummien koipien päässä varmistavat, että verkon päällä tasapainoilee silkkihaikara.

Ganvién-retkellä silkkihaikara on tavallinen näky. Myös Monojoella niitä tepastelee, mutta siellä määrittämistä hankaloittaa riuttahaikaroiden esiintyminen. Sillä silkkihaikaran lähisukulaisella kun on kaksi värimuotoa, tumma ja valkoinen, ja etenkin kaukaa on valkoista riuttahaikaraa usein melko mahdoton erottaa silkkihaikarasta.

Silkkihaikara on jalohaikaraa selvästi pienempi valkoinen haikara, jolla on tumma terävä nokka ja – niin, ne keltaiset varpaat, jotka erottuvat terävärajaisesti koivista. Vedessä kahlailevan haikaran varpaista on kuitenkin yleensä paha sanoa mitään. Pikkujalohaikaralla on keltainen nokka, joten siihen ei silkkihaikaraa voi sekoittaa.

Sillkihaikaran levinneisyys kattaa Afrikan lukuunottamatta aavikoita ja Kongon sademetsiä ynnä suuren osan Aasiaa ja Oseaniaa. Muuttolintuna sitä tapaa Etelä-Euroopassa ja Keski-Aasiassa, minkä lisäksi erillinen ympärivuotinen kanta on Englannin kanaalin molemmin puolin.

Kolmen kopla

Kirviset ovat enimmäkseen maassa viihtyviä pikkulintuja, jotka kooltaan ja olemukseltaan sijoittuvat jonnekin kiurujen ja västäräkkien välille. Kiuruista muistuttaa ruskea, enemmän tai vähemmän viiruinen väri. Västäräkkeihin viittaa hoikka muoto ja usein pitkähkö pyrstö. Eri kirvislajien erottaminen toisistaan on usein aika hankalaa. Siksi en oikeastaan yritäkään esitellä kolmea Grand Popon tienoilta löytyvää kirvistä erikseen, vaan niputan ne tässä yhteen ja toivotan seuraaville lintuharrastajille onnea lajinmääritykseen.

Vasemmalta oikealle: sänki-, kallio- ja nummikirvinen. Sänkikirvinen viihtyy pelto- ja laidunmailla. Sillä on tasaisen ruskea selkä ja vaalea, viiruton vatsa. Kalliokirvinen asustelee kuivemmilla ja kallioisemmilla seuduilla (vaikka tämä yksilö löytyikin aivan erilaisesta ympäristöstä). Se on voimakkaan viiruinen sekä selän että vatsan puolelta. Nummikirvinen on vaaleansävyinen, kuivilla suolakkomailla viihtyvä, melko peloton lintu. Sen äänet ja tapa kävellä pitkää pyrstöään keikuttaen tuovat ensimmäisenä mieleen västäräkit, mutta väritys paljastaa sen kirviseksi.

Sänki- ja kalliokirvinen elävät Bennissä paikkalintuina ympäri vuoden, sänkikirvinen hyvinkin yleisenä. Nummikirvinen pesii Euroopassa ja Pohjois-Afrikassa ja talvehtii Saharan eteläpuolella, mielellään juuri kuivilla, hiekkaisilla rantaniityillä. Se on pesinyt Suomessakin harvakseltaan, mutta lähimmät säännölliset pesimäalueet ovat Baltiassa. Kaikki kolme ovat selvästi kookkaampia kuin Suomessa yleiset metsä- ja niittykirvinen.

Grand Popon seudulla sänkikirvisiä näkee, kun kuljeskelee pellonpielillä, mieluiten Monojoen toisen puolen laidunniittyjen liepeillä. Nummikirvisiä taas näkee talvikuukausina hietakannaksella Gbèconista itään.

Vielä yksi mustanaamio

Stipendiaattijakso Villa Karossa päättyi jo puolitoista kuukautta sitten, mutta kuvia lintulajeista riittää vielä muutamiksi päiviksi. Tämä mustanaamio kuuluu siihen joukkoon lintuja, joita seurasin residenssini parvekkeelta, kun ne touhusivat pihalla kasvavassa korva-akaasiassa. Mustakurkkukutoja pesii jossain lähistön metsikössä, mutta tämä puu on ainoa paikka, jossa pääsin sitä tarkkailemaan. Tämän lajin molemmat sukupuolet ovat melko saman näköisiä: vihertävä yleisväritys, oranssiin sävyttynyt keltainen vatsa ja pää, musta naamari sillmien ympärillä ja erityisenä tuntomerkkinä vaaleana erottuvat silmät. Koiraalla on lisäksi musta leukalappu. Tumma nokka on peippomaisen "puolitukeva", mistä voi päätellä linnun syövän sekä hyönteis- että kasvisravintoa.

Mustakurkkukutoja on yleinen Saharan eteläpuolisen Afrikan metsissä. Se kuitenkin pesii pareittain metsissä ja puistoissa eikä meluisina yhdyskuntina kuten kyläkutoja, joten sitä ei havitse yhtä helposti. Villa Karon pihalle sen houkutteli korva-akaasian siemensato. Tämä Aasialaista alkuperää oleva puu tuottaa runsaasti kierteisiä palkoja, jotka kypsyessään avautuvat ja paljastavat paljon meheviä siemeniä. Ne näyttävät kelpaavan monille linnuille, ja niinpä tässä puussa kävikin marraskuun loppupuolella aikamoinen siipien suhina.

Lentävä pesukarhu?

Ruskeankirjava, vähän rastaita suurempi lintu, jolla on pitkä ruskea pyrstö ja silmien yllä ruskea naamari kuin pesukarhulla. Tähystää melko matalalla vankan oksan päällä, lennähtää sieltä lähelle maanpintaa ja palaa oksalleen sudenkorento vankassa, hiukan koukkupäisessä keltaisessa nokassaan.  Onko se lentävä pesukarhu, niin kuin värityksestä ja naamarista voisi ajatella?

Ruskoharakkalepinkäinen kuuluu aitoihin lepinkäisiin ja näyttääkin sellaiselta. Pysty istuma-asento ja petolintumainen nokka ovat tälle lintuheimolle tyypillisiä. Ravintoon kuuluvat suuret hyönteiset, joskus myös sisiliskot ja pikkujyrsijät. Ruskoharakkalepinkäinen ei tiettävästi kuitenkaan metsästä pikkulintuja, kuten esimerkiksi Suomen lajistoon kuuluva isolepinkäinen eli lapinharakka, eikä se liioin harrasta saaliseläinten varastointia piikkisiin oksiin.

Grand Popossa nämä keltanokat viihtyvät Aubergen ja Villa Karon välisten metsiköiden ja pensaikoiden aukioilla. Helpoimmin niitä näkee heti Aubergen viereisellä kasuariinapuiden reunustamalla kentällä, missä ne saalistelevat usein pieninä, toisilleen sivistyneesti rääkyvinä ryhminä. Laji on yleinen esiintymisalueellaan Saharan eteläpuolisessa Afrikassa Senegalista aina Itä-Afrikan länsilaidoille asti. Kookkaana, avoimesti tähystelevänä ja melko pelottomana lintuna se on myös helppo havaita.

Hentonokka

Kaitanokkakutoja on nimensä näköinen. Kutojaksi sen tunnistaa keltaisesta väristä. Nokka on hento, mistä voi päätellä tämän lajin olevan erikoistunut hyönteispainotteiseen sekaravintoon. Koiraalla on musta naamari, otsaa ja kaulalappua myöten. Kuvan naaras on vaaleamman keltainen ja näyttää hieman hennolta kanarialinnulta.

Oranssinaamaisen kaislakutojan tavoin kaitanokkakutoja viihtyy mangrovekosteikkojen laitamilla, missä se rakentaa veden yllä roikkuvia heinistä ja palmunlehtisuikaleista punottuja pesiä. Vaatimaton pikkulintu ei herätä helposti ohikulkijan huomiota, mutta Monojoen varren kosteikoilla se on tavallinen. Levinneisyys Länsi- ja Keski-Afrikassa painottuu rannikolle ja suurten jokien varsille, missä on lajin vaatimia mangrovemetsiä.

Kaislanokkakutoja on autuaan tietämätön kantamastaan kolonialismin muistosta: ranskaksi se on nimetty tisserin de Pelzelniksi itävaltalaisen lintutieteilijän ja tutkimusmatkailija August von Pelzelnin mukaan. Minaksi sen nimi on Ahlɛnvi, kuten kaikkien muidenkin keltaisten pikkulintujen.

Vankkanokka

Kutojain suku on sangen suuri. Varsinaiset kutojat (suku Ploceus) ovat vaihtelevasti keltaisen ja mustan kirjavia, naaraat useimmiten vaatimattoman vihertäviä. Eri lajit viihtyvät erilaisissa ympäristöissä ja ovat erikoistuneet erilaiseen ravintoon. Heinäkutoja viihtyy kosteilla heinikkomailla, ja syö nokasta päätellen kovakuorisia siemeniä.

Koiras on varsin helppo tunnistaa: Vihertävä selkäpuoli, keltainen vatsa ja päälaki, musta naamari ja leukalappu ynnä jykevä, sinertävä nokka. Otsassa keltainen perusväri vaihtuu oranssinpunertavaksi häiveeksi.

Grand Popossa heinäkutojan maita ovat laajat kosteat heinikot kylän ja torin välillä Monojoen rantamilla. Laji on yleisesti levinnyt koko Saharan eteläpuoliseen trooppisen Afrikkaan.

Pyöräreittien varrelta

Ykkösvaltatie RNIE1 Cotonousta Loméen kulkee Grand Popon pohjoispuolelta ja ylittää Monojoen torin luona. Nykyisen maantiesillan pohjoispuolella on vanha, ruosteinen terässilta, jonka peltikannesta puuttuu palasia, mutta jota pitkin pääsee kyllä joen yli kävellen, mopolla tai polkupyörällä. Aukkoinen sillankansi tuntuu ensi alkuun hiukan epämiellyttävältä, mutta kun siihen tottuu, vanha silta on mukava reitti joen yli. Uudella sillalla ei ole liikaa tilaa pyöräilijälle, ja takaa tuleva iso rekka tuntuu vielä epämiellyttävämältä kuin jalkojen alla pilkottava vedenpinta.

Joen toisella puolella vanha tie jatkuu jonkin matkaa, kunnes se ison mainistaulun kohdalla muuttuu päätielle johtavaksi poluksi. Niin kuin käyttämättömille teille käy, kasvillisuus on alkanut vallata takaisin siltä asfaltoimalla vietyä tilaa. Joelta tullessa vasemmalla on laaja ja alava kookospalmumetsä, jonka pohja on sadekaudella upottavan saven peitossa. Kun maasto vähän kuivuu, siellä voi kuljeskella lehmänsorkkien luomia polkuja pitkin. Oikealla puolella, uuden ja vanhan tien välissä, on tiheää matalampaa pensaikkoa. Joen rannassa on vesihyasintin ja lumpeiden peittämiä allikoita, joilla voi nähdä afrikanjassanoita harppomassa kasvillisuuden päällä.

Näissä pensaikkomaisemissa voi rauhallisesti liikkuen tutustua ehkä ujoimpaan ja vaikeimmin havaittavaan lintuun Grand Popon pinnalistallani. Tavallisesti näkyy vain vilahduksia tummista ja tukevarakenteisista pikkulinnuista. Joskus kuitenkin kiikarin näkökentään osuu säröisellä asfaltilla ruokaileva lintu. Pensassininokka on tämä pensaikon kätköissä viihtyvä lintu, jonka nimi kuvaa sitä aika hyvin. Yleisväri on mustanruskea, mutta rinta loistaa punaisena. Hyvässä valaistuksessa voi erottaa myös vahvan sinisen nokan, jonka muoto oitis paljastaa linnun siemensyöjäksi (Spermophaga, kuten tieteellinen nimi kuuluu).

Pensassininokka on yleinen levinneisyysalueellaan, joka on se monille muillekin lajeille tyypillinen: Saharan eteläpuolinen metsäinen Afrikka Senegalista Itä-afrikan hautavajoaman rajoille.

Pyörällä päästään

Nyt en kerrokaan linnuista, vaan niiden löytämisestä.

Grand Popo sijaitsee lintuharrastuksen kannalta otollisessa paikassa meren ja joen välissä. Joen toisella puolen maasto saa vähitellen enemmän savannin piirteitä. Pelkästään kävellen pääsee havaitsemaan lähes kaikki keskeiset lintulajit, mutta joen takaiset savanni- ja peltomaat samoin kuin Monojoen suu edellyttävät jonkin kulkupelin käyttämistä.

Lintuharrastajan ihanteellinen menopeli on polkupyörä. Sen avulla pystyy laajentamaan sektoriaan oleellisesti. Pyöräillessä voi koko ajan samalla havainnoida ympäristöään. Myös lintujen äänet kuuluvat, toisin kuin autoillessa tai mopolla huristellessa.

Villa Karon luotettavan "vääpelin" Alphonsen avulla löysin tämän hyväkuntoisen pyörän Lomésta, Togosta. Kun sitten lähtiessäni myin sen edelleen Alphonselle, laskin maksaneeni "vuokraa" polkupyörästä reilut kolmekymppiä (euroina) yhteensä seitsemän viikon ajalta. Jos olisin ollut hiukan kaukonäköisempi, olisin ottanut vanhat pyörälaukkuni mukaan, mutta kamerat kulkivat jotenkuten mukana näinkin, kun olin torilta ostamallani köydenpätkällä sitonut kameralaukkuni tavaratelineeseen.

Laskin seitsemän viikon aikana ajelleeni reilut 700 km. Enimmäkseen pyöräilin noin kymmenen kilometrin säteellä Villa Karosta, mutta pisimmillään pistäydyin aamupäivän mittaisella retkellä vajaan 30 kilometrin päähän Ahème-järvelle. En pitänyt erikseen kirjaa "fillaripinnoista", mutta uskoisin että ehkä parikymmentä lintulajia olisi jäänyt näkemättä ilman polkupyörää.

Suosittelen vahvasti polkupyörää Villa Karossa pidempään oleskeleville. Tiet ovat enimmäkseen hyvässä kunnossa, asfaltoitu maantie jopa erinomainen polkupyöräilyn kannalta. Pimeällä liikenne on vaarallista, enkä silloin suosittele pyöräilemään, vaikka pyörässä olisi hyvät valot. Maantiellä kannattaa toki pitää silmät auki. Muut kulkijat osaavat ottaa pyöräilijän huomioon, mutta toisiaan ohittelevat autoilijat eivät aina hoksaa katsella kevyempiä kulkijoita. Hiekkateiden kunto vaihtelee. Päätie Bouche du Royn suuntaan on kantava ja hyvä, mutta sivutiet ja pientareet ovat pehmeää ja upottavaa hiekkaa. Lokakuussa, sadekauden rääppeillä, tiet olivat joskus hyvinkin märkiä ja kuraisia. Maaston vähitellen kuivuessa pienemmätkin polut olivat hetken aikaa hyvin kantavia, mutta sitten kuivuus alkoi muuttaa niitä pehmeiksi ja pölyäviksi.

Valtameren läheisyys on polkupyörälle suurin haaste. Ilmassa jatkuvasti leijuva suolainen sumu ruostuttaa kaiken teräksen nopeasti, minkä vuoksi polkupyöräkin vaatii säännöllistä huoltoa ja öljyämistä. Kaikkialle tunkeutuvan pölyn luulisin myös kuluttavan ketjua ja rattaita. Muutaman viikon käytön aikana pyörä pysyy kuitenkin oikein hyvin kunnossa.

Seuraavassa blogauksessa: lennokkain fillaripinnani

Sieppari manteliketapanissa

Aamuretkelläni lampsin palladiumit kasteesta märkinä vähitellen Villa Karoa kohti, kun näin pienen linnun. Kahdesta asiasta olin varma: tätä lintua en ollut aikaisemmin Grand Popossa nähnyt, ja kyseessä oli jokin sieppo. Tropiikissa elää omat siepponsa, ja sen lisäksi siellä on talvikuukausina pohjoisia vieraita. Siepoksi linnun paljasti pieni koko, pysty istuma-asento, pyöreämuotoinen pää tummine "kiltteine" silmineen, ja tietenkin tapa pyrähdellä oksalta nappaamaan lennosta pieniä hyönteisiä.

Tutulta lintu näytti, mutta tarkistin kuitenkin lintukirjasta. Harmaanruskea selkä, vaalea vatsa, pää ja rinta selvästi viiruiset. Hm. Ei tullut elämänpinnaa, sillä tämä sieppari manteliketapanipuun oksalla oli kotipuutarhoista tuttu harmaasieppo.

Hiukan myöhemmin tutustuin toiseenkin harmaasieppoyksilöön, missäpä muualla kuin Villa Karon pihalla. Harmaasieppo näyttää talvehtiessaan viihtyvän pitkään samoilla oksilla. Tämä jälkimmäinen suosi Villa Karon pihan suurta korva-akaasiaa, joka antoi sille sekä varjoa ja suojaa että lentäviä hyönteisiä.

Harmaasieppo on Suomessa kohtalaisen yleinen, ja hyvin todennäköistä sen näkeminen on talvehtimisalueillakin Saharan eteläpuolella. Se ei pidä itsestään meteliä, kunpahan istuu hiljaisena oksallaan ja lentelee saaliinsa perässä siinä ympäristössä.

Bonuskasvi: manteliketapani. Tämä Etelä-Aasiasta peräisin oleva suurilehtinen puu kestää auringon paahdetta ja suolaista pohjavettä, minkä vuoksi se on suosittu puu Aasian ja Afrikan trooppisilla rannoilla. Lisäksi se tuottaa runsaasti soikeita hedelmiä, jotka kypsyessään muuttuvat vihreistä punertaviksi ja putoavat maahan. Kuituisen ja sormet värjäävän kuoren alla on mantelimainen kivi, jonka sisällä on pieni, pähkinäinen siemen. Näitä "manteleita" kerätään yleisesti syötäväksi.