Valkoiset haikarat oppii tuntemaan, kun on itselleen armollinen ja antaa niiden hahmon rakentua vähitellen. Jalohaikara on suuri, ja varsinkin pesimätön keltanokkainen jallu on helppo tuntea. Lehmähaikara on lyhytkaulaisempi ja vankkanokkaisempi kuin muut, sitäpaitsi se viihtyy karjalaitumilla eikä yleensä kahlaile vedessä. Pikkujalohaikara, silkkihaikara ja valkoinen riutahaikara ovat vaikeampia. Tämä onnekas kalastaja esittelee kuitenkin luotettavinta tuntomerkkiään. Selvärajaisesti keltaiset varpaat tummien koipien päässä varmistavat, että verkon päällä tasapainoilee silkkihaikara.
Ganvién-retkellä silkkihaikara on tavallinen näky. Myös Monojoella niitä tepastelee, mutta siellä määrittämistä hankaloittaa riuttahaikaroiden esiintyminen. Sillä silkkihaikaran lähisukulaisella kun on kaksi värimuotoa, tumma ja valkoinen, ja etenkin kaukaa on valkoista riuttahaikaraa usein melko mahdoton erottaa silkkihaikarasta.
Silkkihaikara on jalohaikaraa selvästi pienempi valkoinen haikara, jolla on tumma terävä nokka ja – niin, ne keltaiset varpaat, jotka erottuvat terävärajaisesti koivista. Vedessä kahlailevan haikaran varpaista on kuitenkin yleensä paha sanoa mitään. Pikkujalohaikaralla on keltainen nokka, joten siihen ei silkkihaikaraa voi sekoittaa.
Sillkihaikaran levinneisyys kattaa Afrikan lukuunottamatta aavikoita ja Kongon sademetsiä ynnä suuren osan Aasiaa ja Oseaniaa. Muuttolintuna sitä tapaa Etelä-Euroopassa ja Keski-Aasiassa, minkä lisäksi erillinen ympärivuotinen kanta on Englannin kanaalin molemmin puolin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti