Paimenessa

Lehmähaikara on valkoisista haikaroista helpoimmin tunnistettava. En edes yritä tässä sarjassa esitellä sitä, miten neljä muuta Grand Popossa esiintyvää valkoista haikaraa eroavat toisistaan. Ehkä tulevassa lintuoppaassani otan sen haasteen vastaan. Periaatteessa riittää, että tunnustaa lehmän. Sekään ei ole ihan välttämätöntä, sillä lehmähaikarat viihtyvät kyllä lammaslaumankin seurassa. Ne kulkevat isojen märehtijöiden seassa ja napsivat aina välillä suuhunsa hyönteisiä, joita karja myös houkuttelee.

Lehmähaikarat astelevat kyllä myös rannoilla ja kosteikoissa syömässä sieltä pikkuotuksia niin kuin muutkin haikarat. Silloin ne tunnistaa suhteellisen lyhyestä kaulasta ja keltaisesta nokasta. Pesimäaikana tunnistaminen on vielä helpompaa, sillä silloin niiden pää ja rinta muuttuvat oranssiruskeiksi. Ne eivät ole yhtä riippuvaisia kosteikoista kuin haikarat yleensä, juuri siksi että karjan mukana käyskentely tarjoaa taatun perusravinnon. Siksi lehmähaikaroita näkee myös aivan kuivillakin pelloilla kaukana vedestä.

Lehmähaikaraa tavataan nykyään tropiikissa ympäri maapallon, mutta alkujaan se on kotoisin Afrikan ja Aasian seuduilta. Kiintoisa knoppitieto on se, että tiedämme vuoden tarkkuudella, milloin tämä laji saapui  Etelä-Amerikkaan: 1877. Lehmähaikaraparvi oli silloin ilmeisesti vastoin tahtoaan kulkeutunut pasaatituulten mukana Atlantin yli. Pohjois-Amerikan laji saavutti 1941. Sattumoisin 1800-luvulla lehmähaikarat laajensivat esiintymisaluettaan myös eteläiseen Afrikkaan.

Yöksi Grand Popon lehmähaikarat lentävät monien muiden haikaroiden lailla mangrovepuiden latvoihin, etenkin jokiristeilyiltä tutulle "lintusaarelle".