Tropiikin kosmopoliittien joukossa on pienehkö, ruskean tai vihertävän viiruinen haikara, joka viihtyy monenlaisissa pienissäkin kosteikoissa. Vaatimattoman ulkonäkönsä vuoksi se jää helposti isompien haikaroiden varjoon, mutta kun lajin oppii tuntemaan, sitä näkee joka paikassa. Kyyryhaikara on minusta vähän omituinen nimi. Kuvan haikara istuskelee tyypilliseen tapaan puun oksalla suorassa ja kaula pitkänä eikä mitenkään erityisesti kyyryssä. Viiruhaikaraksi minä sen nimeäisin.
Suomalaisista linnuista kyyryhaikara muistuttaa jonkin verran kaulushaikaraa, jolle se onkin sukua. Harva on kuitenkaan pääsyt näkemään erittäin piileskelevää kaulushaikaraa. Kyyryhaikaraa sen sijaan näkee kosteikkojen luona lentämässä, istumassa puissa ja kalastelemassakin vesien partaalla. Harmaahaikaran tapaan se seisoo paikallaan tähystämässä ja iskee heti, kun pikkukala tai sammakko erehtyy kohdalle. Kyyryhaikaran sanotaan myös osaavan käyttää vieheitä: se asettaa veden pinnalle höyhenen tai muun kelluvan pikkuesineen, ja kun kalat tulevat sitä ihmettelemään, niin – tsädäm! – haikaran nokka iskee.
Jos Grand Popossa haluaa vartavasten lähteä etsimään kyyryhaikaraa, hyvä paikka voisi olla pieni kosteikko Grand Popon ja Hounsoukoèn välisen tien varrella, missä niitä usein oleskelee useitakin pensaiden oksilla. Paras aika sillekin retkelle on aamu auringonnousun ja kello yhdeksän välillä, jolloin linnutkin liikkuvat aktiivisesti. Myös Mono-joen lintusaarella voi nähdä kyyryhaikaroita, kunhan malttaa hetken tähyillä muutakin kuin sen isompia ja komeampia serkkuja.
Kyyryhaikaraa tavataan kautta tropiikin. Pohjois-Amerikassa ja Karibialla sen korvaa melkein saman näköinen, mutta vihertävämpi amerikankyyryhaikara. Ilmeisen menestyvä monitoimikone haikaraksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti