Sateenvarjojen kokoontumisajot

Aubergesta pohjoiseen vievän tien varrelta avautuu parissa kohdassa öljypalmujen ja mangrovetiheikön yli näkymä matalaa heinää kasvavalle kosteikolle ja sen avoimille lietteille. Sadekauden lopuilla lokakuussa joen vesi oli korkealla ja lietteet veden vallassa, ja nyt joulukuussa ne ovat jo kuivuneet. Kostean ja kuivan ajan välivaiheilla ne kuitenkin olivat hetken aikaa erinomaista ruokailumaastoa riuttahaikaroille, pitkäjaloille ja naamioviheltäjäsorsille. Eräänä aamuna matalan veden yllä kuhisi niin kuin siellä olisivat mustat sateenvarjot avautuneet ja sulkeutuneet itsekseen. Mitä kummaa tapahtui?

Varjostajahaikara on valkoisten silkki- ja riuttahaikaroiden lähisukulainen, mutta se on pikimusta. Lennossa se on paljon hennompi kuin rakonokka ja lentää aivan toisella tavalla, joten sitä ei voi sekoittaa oikeastaan mihinkään muuhun lajiin. Juurikaan ei varjostajahaikaroita lennossa kuitenkaan näe, joten se tuntuu viettävän aika piileskelevää elämää. Kun varjostajahaikaroita joskus näkee ruokailemassa, lajista ei voi erehtyä. Se ruokailee levittämällä mustat siipensä "sateenvarjoksi", jonka alla se voi poimia saaliinsa ilman auringon häikäisyä. Hauskan näköistähän se on ja näkyy kauas, vaikka auki levähteleviä sateenvarjoja ei paljaalla silmällä linnuiksi hahmottaisikaan.