Pyörällä päästään

Nyt en kerrokaan linnuista, vaan niiden löytämisestä.

Grand Popo sijaitsee lintuharrastuksen kannalta otollisessa paikassa meren ja joen välissä. Joen toisella puolen maasto saa vähitellen enemmän savannin piirteitä. Pelkästään kävellen pääsee havaitsemaan lähes kaikki keskeiset lintulajit, mutta joen takaiset savanni- ja peltomaat samoin kuin Monojoen suu edellyttävät jonkin kulkupelin käyttämistä.

Lintuharrastajan ihanteellinen menopeli on polkupyörä. Sen avulla pystyy laajentamaan sektoriaan oleellisesti. Pyöräillessä voi koko ajan samalla havainnoida ympäristöään. Myös lintujen äänet kuuluvat, toisin kuin autoillessa tai mopolla huristellessa.

Villa Karon luotettavan "vääpelin" Alphonsen avulla löysin tämän hyväkuntoisen pyörän Lomésta, Togosta. Kun sitten lähtiessäni myin sen edelleen Alphonselle, laskin maksaneeni "vuokraa" polkupyörästä reilut kolmekymppiä (euroina) yhteensä seitsemän viikon ajalta. Jos olisin ollut hiukan kaukonäköisempi, olisin ottanut vanhat pyörälaukkuni mukaan, mutta kamerat kulkivat jotenkuten mukana näinkin, kun olin torilta ostamallani köydenpätkällä sitonut kameralaukkuni tavaratelineeseen.

Laskin seitsemän viikon aikana ajelleeni reilut 700 km. Enimmäkseen pyöräilin noin kymmenen kilometrin säteellä Villa Karosta, mutta pisimmillään pistäydyin aamupäivän mittaisella retkellä vajaan 30 kilometrin päähän Ahème-järvelle. En pitänyt erikseen kirjaa "fillaripinnoista", mutta uskoisin että ehkä parikymmentä lintulajia olisi jäänyt näkemättä ilman polkupyörää.

Suosittelen vahvasti polkupyörää Villa Karossa pidempään oleskeleville. Tiet ovat enimmäkseen hyvässä kunnossa, asfaltoitu maantie jopa erinomainen polkupyöräilyn kannalta. Pimeällä liikenne on vaarallista, enkä silloin suosittele pyöräilemään, vaikka pyörässä olisi hyvät valot. Maantiellä kannattaa toki pitää silmät auki. Muut kulkijat osaavat ottaa pyöräilijän huomioon, mutta toisiaan ohittelevat autoilijat eivät aina hoksaa katsella kevyempiä kulkijoita. Hiekkateiden kunto vaihtelee. Päätie Bouche du Royn suuntaan on kantava ja hyvä, mutta sivutiet ja pientareet ovat pehmeää ja upottavaa hiekkaa. Lokakuussa, sadekauden rääppeillä, tiet olivat joskus hyvinkin märkiä ja kuraisia. Maaston vähitellen kuivuessa pienemmätkin polut olivat hetken aikaa hyvin kantavia, mutta sitten kuivuus alkoi muuttaa niitä pehmeiksi ja pölyäviksi.

Valtameren läheisyys on polkupyörälle suurin haaste. Ilmassa jatkuvasti leijuva suolainen sumu ruostuttaa kaiken teräksen nopeasti, minkä vuoksi polkupyöräkin vaatii säännöllistä huoltoa ja öljyämistä. Kaikkialle tunkeutuvan pölyn luulisin myös kuluttavan ketjua ja rattaita. Muutaman viikon käytön aikana pyörä pysyy kuitenkin oikein hyvin kunnossa.

Seuraavassa blogauksessa: lennokkain fillaripinnani